Yadilainen ja ylpeä siitä

Tehdessäni toista vuotta kaupungin nuorisotalolla töitä osa-ikaisena nuoriso-ohjaajana omien opintojen ohella, huomasin kaipaavani nuorten kanssa työskentelyyn jotain uutta ja menevää. Siihen aikaan tein samalla myös ehkäisevän päihdetyön -harjoittelua projektimaisesti tupakoinnin lopettamisesta. Sattumalta löysin tieni YAD:n sivuille ja pian sain huomata liittyneeni Street teamin jäseneksi.

Street teamin kautta löysin uutta potka omaan työhöni. Materiaalin (tarrat, julisteet) avulla saimme nutasta tehtyä nuorten näköisen. Tarrat olivat parhaat ja niiden iskulauseet nuorten suuhun sopivat. tarroilla tuunailimme puhelimia ja muutama taisi lompakkonsakin laittaa uuteen uskoon tarrojen avulla. Alkukesän vai pitäisikö puhua loppukevään kuumista päivistä piirsimme nuorten kanssa kimpassa katuiliidulla. Kyllä sinne joukkoon mahtui tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin iskulauseita.

Toki nuorten kanssa huumeista keskustellessa kannabis nuosi vahvasti esille. Muutama nuorista kertoi joskus kokeilleensa. Näin päästiin suoraan ytimeen ja oli helppoa lätköistä käsiin kannabismytsbuster, jossa on täsmä tietoa kannabiksesta ja se kumoaa yleisimpiä väittämiä kyseisestä aineesta. Osa nuorista näki hyvänä, että työntekijät nostivat huumausaineeneet ja muut päihteet tapetille niin kuin kissan pöydälle. Toki joukossa oli niitäkin nouria, joiden mielestä asioiden esille nostaminen toisi huumeille lisää näkyvyyttä ja siten myös lisää kiinnostusta ja käyttäjä kuntaa.

YAD:n street teamistä on tullut tietyllä tapaa vahva osa ammatti-identiteettiäni ja siitä on suunnaton hyöty nuorten parissa työskentelyyn, että koin YAD:n niin merkittävänä, joten päätin ihan liittyä jäseneksi. 6 € vuodessa ei ole kallis hinta jäsenyydestä, etenkään silloin kun puhutaan näin tärkeistä asioista.

Kuka tahansa voi vaikuttaa nuorten päihteiden käyttöön. Minä olen tehnyt valintani. Entä sinä?

YAD:hen ja Street Teamiin pääset tutustumaan täältä:

www.yad.fi

http://www.yad.fi/streetteam/

Teoriaa miehistä - Miehen Malli

Olen pitkään kummastellut ja ihmetellyt tämän päivän nuoria. Olen kummastellut sitä, että miten tämän päivän miehet tuntuvat olevan jotenkin niin selkärangattomia. Housut roikkuvat polvissa ja kalsasit näkyvät. Lisäksi ryhdistä ei ole tietoakaan. Niin ja liikunta on unohtunut jonnekin. Tässä taannoin eksyin jollekin äijä-foorumille, jossa puhuttiin kaikenlaisesta äijäilystä ja äijämeiningistä. Kyllähän siinä naisena hyvät naurut sai. Silmiini osui kuitenkin erään opiston ilmoitus. Ajatella, Isäntäopisto.

Kouluun haetaan siloposkisia metroseksuaaleja, joka käyttää sukkahousuja ja antaa naisen kommentaa itseään. Koulutus antaa 220 opintoviikon valmiudet toimia isäntänä omassa elämässä, mutta juuri muuta yleishyödyllistä ei koulutuksesta saa. Perusopinnot (160 ov) kattavat oikeanlaisen suomenkielen (siis sen jumalattoman kiroamisen) ja kehon viestinnän tuntemusta (miltä näyttää vihaisena, suuttuneena tai silloin kuin kaikki on hyvin, niin tai silloin kuin nyrkki puhuu.) Lisäksi jo perusopintoihin on kätketty "isännän fysiologian kehittämiseen tähtäävää saatanallisen raskasta ruumiillista kuritusta". 40 opintoviikkoa käytetään itsenäiseen harjoitteluun, jossa nämä isännäksi opiskelevat pääsevät kokeilemaan taitojaan opiston ulkopuolella. Tosin Harjoittelu on myös mahdollista suorittaa "isäntäopiston yhteistyöyrityksissä paskanlapioijina, ojankaivajina, uittomiehinä, kivien ja kantojen kääntäjinä sekä humalapäissään tapellen." Ja 10 opintoviikkoa nämä isäntäkokelaat viettävät opinnäytetyön merkeissä. Nopeasti laskemalla näistä opintoviikoista tulee yhteen vain 210. Näin ollen voidaan päätellä, että se viimeiset 10 opintoviikkoa menee puhtaasti naisen lepyttämiseen ja toteamiseen, että ei olisi kannattanut ottaa riskiä parisuhteessa tuohon koulutukseen lähdön takia.

Tänä päivänä suurin osa miehistä on lepsuja ja toinen puoli on näitä miehiä, joiden on pakko saada tahtonsa läpi vaikka sitten alistamalla ja väkivaltaa käyttäen. Todellinen mies on kaikkea muuta kuin äijä, sillä äijä piilottaa omat tunteensa jonkun kiviaidan uumeniin ja ei välitä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Äijä eli suomalaisen miehen malli. Sitäkö todella halutaan?

Miehille on myös tehty käsikirjoja, joista he voivat itse oppia tekemään asioita. Yksi näistä kirjoista on "211 asiaa, jotka joka Äijän pitäisi tietää." Kirja on ehdottomasti sellainen, että se on oppikirjana tuolla Isäntäopistossa. Mutta mitenpä pääsikin unohtumaan.. Eihän tosimiehet, eli äijät, lue kirjoja tai muitakaan käyttöoppaita.

Arjen kohtaamisia - Arjen teologiaa

Paljon puhutaan toisten ihmisten merkityksestä arkipäivässä. Samassa keskustelussa viitataan usein vanhuksiin, jotka elävät vanhainkodeissa ilman läheisten tukea. Joulun alla käydään vilkasta keskustelua yksinäisistä ihmisistä, joille joulu on vuodesta toiseen yksinäisintä aikaa. Kuinka tärkeää onkaan se, että ihmisiä on rinnalla kulkemassa. Tämän huomaa vasta sitten, kun ei ole ketään, jonka kanssa voisi jakaa isot ja pienet huolet ja ilon aiheet. Ilman muita ihmisiä ihmisestä tulee tyhjä kuori.

Kuulin eräällä leirillä tarinan lapsesta, joka lähti etsimään Jumalaa. Hän pakkasi mukaansa eväät, sillä ajatteli matkan olevan pitkä. Tuo pieni poika saapui puistoon, jossa vanha mies istui puiston penkillä. Poika leikki tovin aikaa ennen kuin uuvahti ja meni miehen viereen istumaan. Eivät he toisilleen mitään sanoneet, istuivat vain vierekkäin ja kuuntelivat hiljaisuutta ja välillä he kävelivät käsi kädessä pitkin puiston polkuja. Poika jakoi tuon vanhuksen kanssa myös eväänsä. Illan hämärtyessä poika lähti kotiin, jossa totesi äidilleen, että oli tavannut Jumalan. Poika kertoi Jumalan olleen vanhan ja viisaan näköinen, mutta ennen kaikkea lempeä.

Myös vanhus meni pojan kohtaamisen jälkeen kotiin, jossa hänen aikuiset lapsensa olivat hänestä huolissaan. Vanhus kertoi heille kohdanneensa Jumalan, jolla ei ollut kiirettä mihinkään. Hän ihmetteli ääneen sitä, että Jumala oli kovin nuori.

Jos mietimme tuota tarinaa ja sitä kuinka tärkeäksi vanhus ja pikku poika kokivat toistensa kohtaamisen, huomaamme, ettei arjen kohtaamistilanteissa tarvitse välttämättä sanoa mitään. Läsnäolo on kaikkein tärkein ja merkityksellisin. Toisen ihmisen kanssa voi olla hiljaa paikallaan ja kuitenkin läsnä. Hiljaisuus on turvallista. Aina ei tarvitse löytää sanoja.

Arjen kohtaaminen voi olla hymy vieraalle tai oven avaaminen vanhukselle. Se voi olla kiitos kaupan kassa ja pitkä puhelu ystävälle. Se on sitä, kun huomaamme toisen ihmisen ja hän saa kokea tulleensa nähdyksi tai kuulluksi.

Tunnetko kaipuun?

Olen valmistunut ja töissä. Koulu on tosiaan takana päin. Kolmessa vuodessa tapahtui paljon. Sain elämääni lisää tärkeitä ihmisiä.

Viime perjantai oli haikea. Olin erään luokkakaverini valmistujaisissa ja sain kokea luokkani ihanaa yhteisöllisyyttä. Samalla huomasin, kuinka tärkeitä he minulle ovat. Omalla tavallani en haluaisi luopua yhdestäkään heistä, sillä heidän kanssaan olen saanut itkeä ja nauraa. Jännä, miten kolme vuotta meni niin nopeasti ja miten paljon muistoja kolmessa vuodessa ehti syntymään.

Koko opiskeluajan tein hulluna töitä pitääkseni edes jonkun taloudellisen turvan. Opintotuella kun ei elä. Toki töiden määrä vaikutti omaan jaksamiseen ja siihen, että koulutehtävät kasaantuivat. Kaikesta huolimatta sisulla selvittiin ja valmistuin etuajassa. Mikä tunne.

Nyt kun valmistujaisjuhla lähenee ja yksi toisensa jälkeen luokkakavereista lähtee "maailmalle", huomaan itsessäni haikeutta. Toisten kanssa tiet ehkä erovat lopullisesti ja toisiin taas ei. Kuitenkin jäljellä on muistot yhteisöllisyydestä ja siitä miten paljon se merkitsee, että ympärillä on saman henkisiä ihmisiä. Ne eivät katoa. Niistä on hyvä pitää kiinni.

Toimivat kädet - Arjen teologiaa

Leirillä ollessa kuulin tarinan prinssistä, joka etsi itselleen morsianta käsien perusteella. Prinssi etsi tyttöjen joukosta neitoa, jolla olisi maailman kauneimmat kädet. Eräs neito oli esitellyt prinsille naarmuiset ja verillä olevat kätensä ja kertonut prinsille irrottaneensa pikkulinnun, joka oli jäänyt jumiin eikä päässyt itse irti. Tämän jälkeen prinssi ilmoitti, ettei hänen tarvinnut enää etsiä, sillä hän oli jo löytänyt neidon, joka omisti maailman kauneimmat kädet.

Ihmisellä on kaksi kättä. Kädet, jotka on luotu tekemään ja toimimaan. Kädet, jotka on luotu rakastamaan. Nämä kädet voivat myös tehdä pahaa. Joskus käsillä tehdään asioita, joita ei haluta tehdä. Käsillä voidaan satuttaa toista. Kädet, jotka puristuvat helposti nyrkkiin, lyövät helposti. Kädet työntävät toisen pois ja tuhovat toisen rakennelmat. Kädet repivät ja heittävät. Ne roskaavat.


Toisessa tarinassa kerrottiin tytöstä, joka kantoi aallon pyyhkäisemiä meritähtiä takaisin mereen. Hän kantoi yhden meritähden kerrallaan ja uusi aalto toi meritähtiä lisää rantaan. Eräs mie oli seurannut tytön touhuja jo pidempään ja sanoi tytölle, että tämä teki turhaa työtä, koska ei saisi mitenkään pelastettuja niitä kaikkia. Tyttö vastasi miehelle, ettei se ollut turhaa niille meritähdille, joita hän pystyi auttamaan.

Kädet on luotu toimimaan ja tekemään. Ne on luotu lohduttamaan ja auttamaan, tekemään hyvää. Kädet on luotu rakentamaan ja pitämään muista huolta. Kädet on luotu tekemään hyvää. Jumala on luonut kädet. Kädet, joilla saadaan tehtyä niin paljon. Nämä kädet on luotu rakastamaan ja samalla näkemään sitä, mitä ei muuten nää.

Millaiset kädet sinulla on?

Usko, toivo, rakkaus

Tällä viikolla työpäivän aikana pääsin pohtimaan laajemin uskon, toivon ja rakkauden merkitystä Kirkolle. Sain ilokseni huomata, että nämä kolme asiaa kätkevät sisälleen paljon muutakin kuin uskon, toivon ja rakkauden. Näiden kolmen sanan sisään kätkeytyi paljon muutakin kuin uskon, toivon ja rakkauden. Näiden kolmen sanan sisään kätkeytyi vuorovaikutusta ja uskon todeksi elämistä, läsnäoloa ja kuuntelua. Niihin kätkeytyi tukea ja huolenpitoa, iloa ja sitä, että jokainen on yhtä tärkeä ja Jumalan silmissä yhtä arvokas ja kaunis. Noihin kolmeem pieneen sanaan; usko, toivo ja rakkaus, sisältyi se, että kirkko on tarkoitettu kaikkille ja että, jokainen on Jumalan luoma ja ihme, suuri ihme.

Samalla kuulin, kuinka Kirkkoa verrattiin yritykseen. Puhuttiin kirkon asiakkuudesta ja jäsenyydestä, asiakaspalvelusta ja yksilöllisestä asiakaskokemuksesta. Samaan lauseeseen kun lisätään vielä tuote ja kuluttaja monella nuosivat niskavillat pystyyn. Ei kirkkoa voida verrata yritykseen. Vai voidaanko? Toki kirkko on instituutio, jolla on linjajohtamisen malli ja hallinta malli on hieman haastava. Yksittäinen työntekijä voi olla hieman hukassa siinä, että kukas se esimies nyt olikaan, (Piispa, seurakuntaneuvosto, seurakuntayhtymä, kirkkoherra, toimialavastaava jne.) kun kyseessä on iso organisaatio. Samalla tavalla kuin isoillakin yrityksillä on brändi, löytyy se myös kirkolta. Itselläni ei tosin ole mitään käsitystä kirkon brändistä. Joku taisi ilmaista kirkon brändin olevan se, että riidellään ihan vitusti. Mutta on se juuri se asia mitä kirkko haluaa itsestään antaa ulos?

Kirkko on ihmistä varten ja kirkko on ainutlaatuinen. Se on toisille myös parisuhteen pelastaja ja osa pitää kirkkoa hiljaisuuden symbolina. Samalla kirkko on myös tiukkapipoinen ja vanhollinen, jossa erilaisuudelle ei ole juurikaan tilaa. Kirkko pitäisi saada sinne missä ihmiset ovat. Kynnys kirkkoon tulemiseski pitäisi saada matalammaksi. Kansankirkko, missä puhuttaisiin niin, että asia olisi mahdollista ymmärtää. Niin kauan kuin kirkon kieli on vaikeatajuista on kirkko myös etäällä ihmisistä.

Kirkko kaikille - usko, toivo ja rakkaus. Siinä on kirkolla hyvä tuote, jota pitäisi markkinoida laajemmin. Mutta miten? Siinä on kirkolle haastetta yllin kyllin.

Vaippateologiaa - Arjen teologiaa

Kuulin eräältä ihmiseltä omassa julkistamisseminaarissa teologisen oivalluksen, jossa viitattiin vauvoihin. Tämä teologinen pohdinta oli mielestäni omiaam kuvaamaan Jeesuksen lunastus- ja sovitustyötä ihmisten keskuudessa. Pohdinnan suurimpana oivalluksena oli ajatus siitä, että Jumala pitää meistä huolen samalla tavalla kuin vanhemmat pyrkivät huolehtimaan omasta jälkikasvustaan.

Vanhempien velvollisuutena on huolehtia jälkikasvunsa hyvinvoinnista ja tarpeiden täyttämisestä. Pienet lapset, siis vauvat, eivät pärjää yksin ja he tarvitsevat kasvun tukemiseen aikuisen läsnäolona ja apua kaikessa. Vanhemman tulee syöttää, juottaa ja vaatettaa lapset. Heidän pitää luoda lapselleen turvallisuuden ja hyväksytyksitulemisen tunne.

Jumala huolehtii meistä samalla tavalla. Hän on tarjonnut meille tien pelastukseen. Tämä tie on Jeesus. Usko Jeesukseen Jumalan poikana antaa meille mahdollisuuden puhdistukseen ja uuteen alkuun. Puhdistumisen tarve voidaan ajatella myös lapsilähtökohtaisesti. Pieni lapsi, joka käyttää vaippoja, tarvitsee myös vaipan vaihtoa. Vaipan vaihtoa voidaan ajatella puhdistumisrituaalina. Likainen vaippa otetaan pois, vaupan peppu pestään ja tämän jälkeen vauvan päälle puetaan puhdas vaippa.

Vauvan vaipapesuja voidaan siis ajatella samalla tavalla kuin kastetta, jossa Jumalan armo puetaan valkoisen kastemekon myötä ylle.