Viimeinen matka - Arjen teologiaa

Siinä minä istuin kappelin penkillä mustiin pukeutuneena ja sylissäni suuri kukkaviuhka. Ympärilläni oli paljon kyynelsilmäisiä, surevia omaisia. Olin tullut saattamaan rakkaan läheisen viimeiselle matkalle.

Ulkona paistoi aurinko. Muutama lehti leijui maahan kuin osoittaen, että olemme täällä vain hetken ikään kuin lainassa. Nieleskelin kyyneliä ja yritin keskittyä. Vapisella äänellä luin viimeisen tervehdyksen arkun äärellä perheen ympäröimänä. Pappi teki hiekasta ristin arkun kanteen. Kantajat asettuivat paikoilleen ja nostivat arkun ilmaan. Astuimme kappelin ovista ulos auringonpaisteen ja kellojen soidessa surukulkueemme eteni kohti hautapaikkaa.

Kellojen soitto sai kyyneleet kohoamaan silmiin.  Kuolema on jotenkin niin lopullista. Elämä päättyy ja surulle annetaan tilaa. Suvun kantava voima sammui ja mummi sai rauhan. Suru kestää hetken ja sen jälkeen elävät muistot.  

Lomailijan kuulumisia

Kesäloma lähenee loppuaan. Jalat eivät venyttelyistä huolimatta osoita olevansa ollenkaan paremmassa kunnossa. Päinvastoin. Venytykset lisäävät vain kipuja entisestään. Mutta siis, joku tuhehdus siellä jyllää, joka samalla kerryttää kalkkia kantapään kohtaan (kansankielellä luupiikki). Lähete röntgeniin olemassa, mutta vielä kun sinne saisi itsensä raahattua niin hyvä olisi.  Jalka ei kestä juurikaan kävelyä, uintia yms. Juoksemisesta ei kannata edes haaveilla. Luistimia pitäisi käydä kokeilemassa. Siinä kun ei ole tärähtävää liikketyä vaan tasaisia potkuja.

Mummi haudataan huomenna. Hyvä loman lopetus tällle lomalle. Kukat sain onneksi tilattua. Jouduin tosin liikkeessä arpomaan, että otanko viuhkan kortilla vai nauhalla. Valitsin nauhan, sillä ei viuhka ole viuhka ilman nauhaa.

Yläkerrassa on menossa kylppäriremontti ja kohta ne tulee meillekin sitä tekemään. Haluan vain nähdä miten nuo työmiehet meinaavat hommansa hoitaa tuon koiraneidin kanssa. Minähän en kohta ole enää lomalainen vaan jälleen töissä. Onneksi. Pääni ei ole luotu lomailuun, sillä paikalla oleminen hajoittaa pään hyvin tehokkaasti.

Tildajoulukalenteri edistyy loistavaa vauhtia. Ei enää montaa juttua puutu niin kalenteri on valmis. Olen tässä tehokkaasti suunnitellut pohjat myös kahdelle seuraavalle vuodelle. Joulukuussa siis aaton jälkeen on luvassa tekemästäni kalenterista kuvia. Siihen asti pidän teitäkin jännityksessä. :)

Mega Finland Lappland 2013 -postaussarjaa joutuu vielä tovin odottamaan. Kylöä sekin ajallaan ulos tulee, kunhan vaan saisin koneelle istuttua ja jotain ylös kirjoittettua ja kuvat katsottua läpi tekstiä varten. Kaikki ajallaan. Eihän roomaakaan rakennettu päivässä. ;) 

Kun...

Kipu tulee aaltoina ja vaan odottaa milloin se menee ohi.
Kipu iskee läpi ja toisen katseesta näkee, että hän ymmärtää.
Kipu saa mittasuhteet, että tekisi vaan mieli itkeä, koska sattuu niin paljon.
Kipu vie voimat.
Kipu rajoittaa elämää ja liikkumista.
Kipu saapuu sykkien myös levossa.

Toivon vain hartaasti, että maanantain lääkärireissulla saisi selvyyttä kantapään kipuihin ja siihen mitä sen kanssa voisi tehdä. Tämä haittaa työtä, koska päivän aikana olen jalkojen päällä niin paljon. Toki tässä vaiheessa on hyvä sanoa, että tyhmä mikä tyhmä, kun ei silloin puoli vuotta takaperin mennyt lääkäriin hakemaan selvitystä kipuihin.

Ei, en hae huomiota. Puolivuotta olen nieleskellyt ja yrittänyt pärjätä, mutta en vaan pysty siihen enää.  

Pieni ihminen - Arjen teologiaa

Kiipeän tunturiin ja
katson sieltä tähtiin.
Hiljennyn.
Kuuntelen, kuinka
tunturi puhuu minulle,
kuiskii lempeitä sanojaan
ja kertoo tarinoitaan;
elämästä luonnon
helmassa.

                                                                            (Tunturiin,©N.A)

 

 

Istuin autossa etupenkillä ja katselin tuntureiden vilahtavan ikkunoista ohi. Maisemat olivat huikeita ja jotenkin omalla tavallaan rauhoittavia. Saatoin pitkiäkin aikoja katsella ikkunasta ulos sanomattakaan mitään. Rippileirin jälkeen oli hyvä istua hetki paikoillaan ja katsella maisemien vilahtelevan ikkunoista. Siinä oli hyvä olla. Puoliso istui vieressä. Välillä hän katsoi minuun ja hymyili. Ei siinä sanoja tarvittu. Kun on aikansa saanut ihailtua jotain ilman sanojen tarvetta, huomaa ajatelleensa monia asioita syvemmältä. Minulla nuo ajatukset tuli henkäyksenä ulos "Kuinka pieni ihminen todellisuudessa onkaan".

 

Niin juuri. Ihminen on todellisuudessa hyvin pieni. Tämän muistamiseen minä tarvitsin tuntureiden luoman rauhan ja mittasuhteen. Enhän minä ole tunturiin verrattuna mitään. Olen vain pieni ihminen, joka liikkuu tunturissa ja saa tunturin laelta katsella sitä huikeaa maisemaa, joka silmien eteen avautuu. Kuinka pieni todellisuudessa olenkaan.

Hiljaisuus oli tunturissa aivan toisenlaista. Se ei tuntunut painostavalta eikä ahdistavalta. Siinä hiljaisuudessa oli hyvä olla. Siinä koki olevansa jonkin suuremman käsissä ja oli helppo luottaa siihen, että joku suurempi on todella minun kanssani aivan niin kuin tarinassa jalan jäljissä kerrotaan.
Kuinka suuri maailma todellisuudessa onkaan ja miten pieni ihminen on siinä rinnalla. Ennen kaikkea on hyvä luottaa siihen, että jokin suurempi pitää kaikesta huolen ja samalla Hän pitää kaiken tasapainossa. Kaikella on merkityksensä, niin minulla kuin tunturillakin.


Vauhtia ja muuta mukavaa

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut hyvin hektistä aikaa. Ensin rippileiri ja heti perään reissu lappiin. Takana on monta kätköä, tuttujen ja tuntemattomien kohtaamista, paljon autossa istumista ja muuta mukavaa.

Rippileiri meni hyvin. Kohtasin meineisyyden haamuja ja tapasin ihmisiä. Kaiken kaikkiaan mahtavat kaksi viikkoa.

Huomenna alkaa kotimatka Muoniosta alaspäin niin, että sunnuntaina olen konfirmaatiossa paikalla. Taas on edessä paljon ajoa ja monia kätköjä.

Olemme tässä huomanneet, että meidän kohdalla ajan ja budjetin voi aina kertoa kolmella. :D