Tätä on luvassa:

Kirjoitan elämästä ja ystävyydestä. Kirjoitan siitä kun elämä potkii päähän. Kirjoitan teorioita miehistä, tunteista, parisuhteesta ja siitä kuinka se kestää vaikka töitä tehdään pahimmillaan 12 h/vrk ja ei ehditä kunnolla näkemään. Kirjoitan siitä miten koen ammatillisuuden elämässäni. Joitain vanhoja kirjoituksia, kuten runoja ja satuja, siirtelen tänne arkistojen kätköistä. Myös arjen ilot ja liikkuminen näkyy blogissa.

Toivottavasti viihdyt seurassani. Otan mielelläni vastaan mielipiteitä, ajatuksia ja kommentteja. Sähköpostillakin saa lähestyä: nuvo.niina@gmail.com

Tervetuloa minun maailmaani.

torstai 28. helmikuuta 2013

Äänettömyyden ilo

Ihmettelen suuresti, miksi en osaa sairastaa. Miksi en osaa jäädä kotiin, vaikka lähiesimiehen mukaan meillä voi sairastaa hyvällä omalla tunnolla. Ehkä kyse on periksiantamattomuudesta tai siitä ettei luonne vaan anna periksi. Tai ehkä kyse on siitä, että jos minä en raahaudu töihin niin ei kukaan muu tee minun töitäni. Ne odottavat sitten moninkertaisena toimistossa.

Tänään kyllä huomattavasti parempi olo kuin eilen. Huomenna ajattelin jäädä kotiin sairastamaan. Toki sitä pitää itsensä saada kuntoon. Töissä sanoivat että olisi kotiin pitänyt lähteä. En voinut. Vielä on yksi tärkeä palaveri jäljellä, jonka haluan kunnialla hoitaa pois järjestyksestä.

Oli äänettömästä työpäivästä iloakin. Seuraava lukuvuosi on nyt toiminnallisesti suunniteltu samoin ensi syksyn aamunavaukset sain sijoitettua kohdilleen. Vähemmän töitä jossain määrin ja helpompi suunnitella ensi vuoden budjettia kun on jotain pohjaa, mihin suunnitella.

Ehkä olen hullu, kun kipeänä teen töitä, mutta minkäs sille mahtaa. Hommat täytyy vain saada tehtyä pois alta. Kotiin en jää ellei ole aivan pakko.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Ääni

Ääni on sitten kummallinen juttu. Sitä osaa kaivata vasta sitten kun se lähtee. Kuiskaamalla pystyy jonkun verran puhetta tuottamaan. Kevät siis tulee ja ilmat lämpenevät ennen seuraavia pakkasia.

Toisaalta on mukava olla hiljaa. On helpompi kuunnella muita, kun säästää omaa ääntään, jotta voi sanoa ne tärkeät asiat. Toki tämä äänen puuttuminen vaikeuttaa hieman tuota työn tekoa. Eihän tässä äänen puuttumisessa mitään vikaa ole, mutta samaan aikaan lihakset huutaa hoosiannaa kilpaa pään kanssa ja lääkkeillä ollaan pystyssä. Lähdin töihinkin, vaikka periaatteessa olisin voinut jäädä kotiin sairastamaan, kun kuume ei nouse.

Joku voisi sanoa, että olen hullu. Turhaan en halua pois töistä olla. Eikä nyt ole aikaa sairastaa.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Raadollinen maailma

Aamulla junaan noustessani lueskelin päivän metrolehteä. Tavalliseen tapaani siirryin suoraan tehhkstiviestipalstalle. Sitä lukiessa kun tietää, mitkä asiat ovat keskusteluissa pinnalla. Ensimmäisenä silmiini osui viesti, jonka oli kirjoittanut nimimerkki vihainen.

"Minua ihmetyttää tämä kiusaamiskeskustelu, missä keskitytään vain kiusattujen ongelmiin. Onko jonkun mielestä toisia kiusaava lapsi, saatika aikuinen todella henkisesti terve tai normaali. Eikö terveen lapsen tulisi osata leikkiä ja aikuisen osata toimia sosiaalisesti ihmissuhteissa. Jos on toisin, minun psykologian opintoni ovat menneet täysin metsään. Olisi kannattanut opetella tappelemaan."

Lapset osaavat olla toisilleen todella julmia. Jos poikkeaa yhtään muista tai yrittää rohkeasti olla oma itsensä, saa etenkin lapsi kuulla siitä ikätovereiltaan. Kaikkien pitäisi kasvaa samassa muotissa ja olla samannäköisiä, jotta ulkonäöstä ei kiusattaisi. Mutta tuskin sekään auttaisi. Sitten keksittäisiin vain uusi kiusaamisen aihe.

Kiusaaminen on kumma juttu. Monet koulut ovat mukana KIVA -kouluhankkeessa. Hankehan on kiusaamisen vastainen hanke, mutta todellisuudessa se on opettajille vain syy sulkea silmät kiusaamuselta. "Ei meillä tapahdu kiusaamista, meillä on tämä KIVA -kouluhanke." KIVA -koulu ei poista kiusaamista, vaan se on opettajille menetelmä, jonka avulla kiusaaminen voidaan saada oikeasti kuriin. Mutta jos vaan tuudittaudutaan siihen ajatukseen, että kyseinen hanke poistaa kaikki ongelmat, ollaan pahasti hakoteilla.

Tässä taannoin syksyllä Keski-Uusimaa lehdessä eräs vanhempi kritisoi kotikaupunginsa toimintatapoja ja sitä, ettei koululuokassa terrorisoivaa oppilasta, joka kiusaa muita saada kuriin. Tämän kiusaajan uhri joutui siirtymään toiseen kouluun. Vastaavia tarinoita kuulee liian usein.

Tämä lapset, jotka ovat kiusaajia, tuhoavat omalla toiminnallaan paljon. He tuhoavat uhriensa itseluottamuksen ja rohkeuden. Ja lapsi, joka tulee itkien koulusta kotiin ei pysty ymmärtämään, että miksi juuri hän ja mitä vikaa hänessä on, että hän saa sellaisen kohtalon. Eihän hän voi sitä, ymmärtää, kun ei sitä voi ymmärtää kukaan muukaan. Nämä koululuokan kiusaajat saavat jatkaa touhujaan KIVA -kouluhankkeen ansiosta. "Ei meidän koulussa kiusata, kun meillä on tämä KIVA -kouluhanke." Nämä kiusaajaoppilaat ovat niitä tulevaisuuden aikuisia, joilta puuttuvat sosiaaliset taidot. He etsivät aina itselleen uusia uhreja, joita he voisivat alentaa.

Onko kiusaaminen siis ihan oikeasti kiusatun syy? Ja miksi ihmeessä koulu saa sulkea silmät asialta? Kenessä on vika? Kehtaampa väittää, että vika on aika pitkälle kotona. Jos vanhemmat eivät pysty näkemään sen oman Ville-Maijan todellisia kasvoja niin vanhemmat ovat vastuussa kasvattamasta hirviöstään ja hänen aikaansaannoksistaan.
Niin hyvässä kuin pahassakin.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Kuumeilua

Puiset jalat korikehtoon

Ei siis sairastelua vaan vauvakuumeilua. Ja jos olisikin pelkkä vauvakuume, mutta kun kuumeilen myös niiden häiden vuoksi ja tietysti asuntokuume on myös päällä. Jostain syystä olen koko aamun pyörinyt vauvasivuilla ja tuo ensikehto on aivan mahtava. Toisaalta haluaisin omalle lapselleni riippukehdon. Sellaisen kun saisi helposti tehtyä itse. Jos nyt kuitenkin ensin alta pois nuo häät ja itten vasta lapsi. Ihan vielä en haluaisi töistä jäädä mammavapaille. 

Eilen kävin jälleen hypistelemässä hääpukuani. Kerroin äidilleni, mitä muutoksia ajattelin pukuun tehdä, jotta sitä olisi helpompi käyttää. Samalla tajusin, että kyllä kirkon ja juhlapaikan varaamisen kanssa alkaa pikkuhiljaa olla kiire. Toki tässä on puolisentoista vuotta aikaa, mutta se on loppupelissä yllättävän lyhyt aika.  Etenkin jos haluaa juhlatilaksi jonkun tietyn paikan. 

Olenkin viime aikoina katsellut ahkeraan kirkkoja. Minulla on kun on periaate, etten halua samassa kirkossa naimisiin kuin omat vanhempani tai sisareni. Tämä luo tiettyä haastetta kirkon etsintään. Lisäksi se, ettei meillä ole minun työni kannalta mahdollisuutta mennä naimisiin ennen kuin vasta elokuussa. Tai kai se olisi järjestettettövissä, mutta elokuu on ihan eri kuin kesän alku tai loppukevät. En siis halua samaa kuukauttakaan kuin mitä on vanhemmillani tai sisarillani. Joku voisi pitää minua jo hankalana ihmisenä.

Kirkot, joita olen katsellut viime aikoina osuvat aika laajalle alueelle. Haluan kirkon olevan vanha ja sopivan kokoinen intiimiin tunnelmaan. (Ei mitään uutta, laatikkokirkkoa kiitos.) Tällä kriteerillä löytyi muutama loistava ehdokas. Sipoon vanha kirkko on yksi ehdottomia suosikkejani Vantaan Pyhän Laurin kirkon ohella. Helsingin puolelta löytyi kuitenkin kolme upeaa kirkkoa: Vanha Kirkko, Tuomiokirkko ja Suomenlinnan Kirkko. Tuomiokirkko tippui tosin heti kättelyssä pois, kun ystäväpariskunta meni siellä naimisiin. 

Juhlapaikka on tosin vaikeampi homma.. Juhlapaikan pitäisi olla hyvän etäisyyden päässä kirkosta. Sipoon vanha kirkko ei tuottaisi tämän suhteen ongelmia, koska Pohjolanhovi, joka on Järvenpäässä on lähellä ja suhteellisen kohtuu hintainen. Myös Keravan seurakunnan seurakuntasali voisi olla otollinen paikka tässä yhteydessä. Suomenlinnasta puolestaan löytyi kaksi mahtavaa juhlatilaa, joissa tosin on korkeat vuokrahinnat ja ne on aika täynnä jo tällä hetkellä. Vanhan kirkon lähellä on yksi mahtava juhlapaikka, mutta siinäkin on korkea pyyntihinta. Katsotaan siis mihin päädytään. Kunhan saisi nyt istutettua tuon miehen alas ja jos saisi sen lisäksi tartuttua härkää sarvista ja saataisiin jonkinlainen päätös siitä, miten tähä hommaa lähdettäisiin nyt hoitamaan. 

torstai 7. helmikuuta 2013

Maailman parannusta

Eilen kävin istumassa töiden jälkeen ystäväpariskunnan luona kahvilla. Kyllähän siinä tovi vierähti useamman vuoden kuulumisia vaihtaessa ja samalla maailmaa parantaen.

Jälleen huomasin sen, että vaikka olen näiden ystävien kanssa hyvin erilainen, oikeastaan lähes toisesta puusta veistetty, jaamme hyvin samankaltaisen ajatusmaailman. Koin omaavani sosiaalisen elämän edes sen pienen hetken ajan.

Toisinaan vuosien tauko näkemiselle tekee hyvää. Yhteisille muistoille pystyi nauramaan ja hiemaa hilpeyttä herätti se muisto, jossa olen täysin tosissani ilmoittanut rupeavani nunnaksi. Tai hieman vakavammin keskusteltu muistosta, jossa olen ilmoittanut, etten halua omia lapsia vaan adoptoitun.

Nyt kun mietin tuota aikaa, huomaan tietyllä tavalla kaipaavani sitä määrätietoista ja sanavalmista nuorta, joka silloin olin. Maailmaa voi parantaa askel kerrallaan, mutta siihen ei yksi ihminen riitä.

Hyvässä seurassa maailman parantaminen on parasta. Ystävät ymmärtävät puolittaisia lauseita ja osan siitäkin, mitä ei ääneen sanota. Vaikka nykyään haluaisinkin diologisen lapsen, ei kuitenkaan ajatus adoptiosta ole pois suljettu. Kumpi vain, niin rakkautta riittää ihan yhtä paljon.



Lähetetty Windows Phonesta