Juuri nyt istun bussissa ja suuntana on Partaharju.
Kolme vuotta opiskelin Partaharjulla. Pääsykokeissa käydessäni olo oli kuin olisi kotiin tullut ja tiesin haluavani sinne. Vaikka kuinka sitä yritti, oli vaikea sopeutua etelän tyttönä ihan erilaisin käyttäytymismallein yhteisöön. Tuntui, että oli sitä miten päin tahansa niin aina teki jotain väärin ja sitä rataa. Tilannettahan ei helpottanut seurustelut ja erot. Onneksi kämppis oli ja pysyi.
Kämppiksestä tuli sisko ja hyvä ystävä. Ystävä, jolle saattoi puhua ja jonka kanssa ei tarvinnut miettiä miten päin olisi. Kelpasin juuri sellaisena kuin olin. Ja olimme toistemme tukena lähes aina kun toinen vain tarvitsi apua.
Kerran aikaisemmin olen sinne palannut opintojen päättymisen jälkeen. Silloin ei aika ollut vielä kypsä. Muistot olivat liian tuoreita. Mutta nyt.. Valmistumisesta on jo kulunut hieman reilu viisi vuotta ja tilanne on kokonaan toinen.
Toisaalta nyt lähtökohdat ovat hieman erilaiset. Olen mennossa sinne töihin viikoksi, en opiskelemaan kolmeksi vuodeksi ja toisaalta eihän siellä enää opiskelijoita ole syksyllä. Sääli.
Partaharju on Partaharju ja itse olen omalla tavallani henkeen ja vereen PaHalainen. En ehkä samalla tavalla kuin moni minun aikaisista muista opiskelijoista. Partaharju jättää kuitenkin jälkensä. Se on se tietty leima mikä on. PaHalainen tunnistaa aina PaHalaisen oli missä vain. Minulle varmaan mieleenpainuvin PaHa-kohtaaminen oli tuossa talvella uimahallissa, jossa eräs nainen jäi pitkäksi aikaa katsomaan housujani. Lopulta hän kysyi, että näkikö oikein PaHa -tekstin komeilevan lahkeessa. Juttuahan siinä hetkeksi riitti.
Ihana palata Partaharjuun, jännityksestä huolimatta. On ihana tuntea olevansa tervetullut. On oikeasti kiva kuulla olevansa tervetullut, etenkään kun sitä ei ole kokenut olevansa. Ehkä tästä on hyvä lähteä kohtaamaan menneisyyden haamuja.
.JPG)
.jpg)
Kolme vuotta opiskelin Partaharjulla. Pääsykokeissa käydessäni olo oli kuin olisi kotiin tullut ja tiesin haluavani sinne. Vaikka kuinka sitä yritti, oli vaikea sopeutua etelän tyttönä ihan erilaisin käyttäytymismallein yhteisöön. Tuntui, että oli sitä miten päin tahansa niin aina teki jotain väärin ja sitä rataa. Tilannettahan ei helpottanut seurustelut ja erot. Onneksi kämppis oli ja pysyi.
Kämppiksestä tuli sisko ja hyvä ystävä. Ystävä, jolle saattoi puhua ja jonka kanssa ei tarvinnut miettiä miten päin olisi. Kelpasin juuri sellaisena kuin olin. Ja olimme toistemme tukena lähes aina kun toinen vain tarvitsi apua.
Kerran aikaisemmin olen sinne palannut opintojen päättymisen jälkeen. Silloin ei aika ollut vielä kypsä. Muistot olivat liian tuoreita. Mutta nyt.. Valmistumisesta on jo kulunut hieman reilu viisi vuotta ja tilanne on kokonaan toinen.
Toisaalta nyt lähtökohdat ovat hieman erilaiset. Olen mennossa sinne töihin viikoksi, en opiskelemaan kolmeksi vuodeksi ja toisaalta eihän siellä enää opiskelijoita ole syksyllä. Sääli.
Partaharju on Partaharju ja itse olen omalla tavallani henkeen ja vereen PaHalainen. En ehkä samalla tavalla kuin moni minun aikaisista muista opiskelijoista. Partaharju jättää kuitenkin jälkensä. Se on se tietty leima mikä on. PaHalainen tunnistaa aina PaHalaisen oli missä vain. Minulle varmaan mieleenpainuvin PaHa-kohtaaminen oli tuossa talvella uimahallissa, jossa eräs nainen jäi pitkäksi aikaa katsomaan housujani. Lopulta hän kysyi, että näkikö oikein PaHa -tekstin komeilevan lahkeessa. Juttuahan siinä hetkeksi riitti.
Ihana palata Partaharjuun, jännityksestä huolimatta. On ihana tuntea olevansa tervetullut. On oikeasti kiva kuulla olevansa tervetullut, etenkään kun sitä ei ole kokenut olevansa. Ehkä tästä on hyvä lähteä kohtaamaan menneisyyden haamuja.
.JPG)
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti