Paljon puhutaan toisten ihmisten merkityksestä arkipäivässä. Samassa keskustelussa viitataan usein vanhuksiin, jotka elävät vanhainkodeissa ilman läheisten tukea. Joulun alla käydään vilkasta keskustelua yksinäisistä ihmisistä, joille joulu on vuodesta toiseen yksinäisintä aikaa. Kuinka tärkeää onkaan se, että ihmisiä on rinnalla kulkemassa. Tämän huomaa vasta sitten, kun ei ole ketään, jonka kanssa voisi jakaa isot ja pienet huolet ja ilon aiheet. Ilman muita ihmisiä ihmisestä tulee tyhjä kuori.
Kuulin eräällä leirillä tarinan lapsesta, joka lähti etsimään Jumalaa. Hän pakkasi mukaansa eväät, sillä ajatteli matkan olevan pitkä. Tuo pieni poika saapui puistoon, jossa vanha mies istui puiston penkillä. Poika leikki tovin aikaa ennen kuin uuvahti ja meni miehen viereen istumaan. Eivät he toisilleen mitään sanoneet, istuivat vain vierekkäin ja kuuntelivat hiljaisuutta ja välillä he kävelivät käsi kädessä pitkin puiston polkuja. Poika jakoi tuon vanhuksen kanssa myös eväänsä. Illan hämärtyessä poika lähti kotiin, jossa totesi äidilleen, että oli tavannut Jumalan. Poika kertoi Jumalan olleen vanhan ja viisaan näköinen, mutta ennen kaikkea lempeä.
Myös vanhus meni pojan kohtaamisen jälkeen kotiin, jossa hänen aikuiset lapsensa olivat hänestä huolissaan. Vanhus kertoi heille kohdanneensa Jumalan, jolla ei ollut kiirettä mihinkään. Hän ihmetteli ääneen sitä, että Jumala oli kovin nuori.
Jos mietimme tuota tarinaa ja sitä kuinka tärkeäksi vanhus ja pikku poika kokivat toistensa kohtaamisen, huomaamme, ettei arjen kohtaamistilanteissa tarvitse välttämättä sanoa mitään. Läsnäolo on kaikkein tärkein ja merkityksellisin. Toisen ihmisen kanssa voi olla hiljaa paikallaan ja kuitenkin läsnä. Hiljaisuus on turvallista. Aina ei tarvitse löytää sanoja.
Arjen kohtaaminen voi olla hymy vieraalle tai oven avaaminen vanhukselle. Se voi olla kiitos kaupan kassa ja pitkä puhelu ystävälle. Se on sitä, kun huomaamme toisen ihmisen ja hän saa kokea tulleensa nähdyksi tai kuulluksi.
Kuulin eräällä leirillä tarinan lapsesta, joka lähti etsimään Jumalaa. Hän pakkasi mukaansa eväät, sillä ajatteli matkan olevan pitkä. Tuo pieni poika saapui puistoon, jossa vanha mies istui puiston penkillä. Poika leikki tovin aikaa ennen kuin uuvahti ja meni miehen viereen istumaan. Eivät he toisilleen mitään sanoneet, istuivat vain vierekkäin ja kuuntelivat hiljaisuutta ja välillä he kävelivät käsi kädessä pitkin puiston polkuja. Poika jakoi tuon vanhuksen kanssa myös eväänsä. Illan hämärtyessä poika lähti kotiin, jossa totesi äidilleen, että oli tavannut Jumalan. Poika kertoi Jumalan olleen vanhan ja viisaan näköinen, mutta ennen kaikkea lempeä.
Myös vanhus meni pojan kohtaamisen jälkeen kotiin, jossa hänen aikuiset lapsensa olivat hänestä huolissaan. Vanhus kertoi heille kohdanneensa Jumalan, jolla ei ollut kiirettä mihinkään. Hän ihmetteli ääneen sitä, että Jumala oli kovin nuori.
Jos mietimme tuota tarinaa ja sitä kuinka tärkeäksi vanhus ja pikku poika kokivat toistensa kohtaamisen, huomaamme, ettei arjen kohtaamistilanteissa tarvitse välttämättä sanoa mitään. Läsnäolo on kaikkein tärkein ja merkityksellisin. Toisen ihmisen kanssa voi olla hiljaa paikallaan ja kuitenkin läsnä. Hiljaisuus on turvallista. Aina ei tarvitse löytää sanoja.
Arjen kohtaaminen voi olla hymy vieraalle tai oven avaaminen vanhukselle. Se voi olla kiitos kaupan kassa ja pitkä puhelu ystävälle. Se on sitä, kun huomaamme toisen ihmisen ja hän saa kokea tulleensa nähdyksi tai kuulluksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti