Joskus..

Joskus on ihan kiva vain olla ja nauttia olosta ilman mitään kiirettä. Tosin sitä hetkeä saa varsinaisesti vielä tovin odottaa. Nyt on auton pakkaus käynnissä ja illalla olisi tarkoitus vielä suunnata kohti mökkimaisemaa ja kesän ensimmäistä kalareissua. Ja mikä parasta J:n kanssa yhdessä.

Tänä kesänä yhteinen aika on jäänyt todella vähiin. Tämä on varmaan jokaisen kirkolla työskentelevän nuorisotyöntekijän yhteinen ongelma. Tai sitten kysymyksessä on vaan se kuuluisa järjestely. Toisinaan sitä huomaa vain ajattelevansa, että onko leirityö sittenkään se minun juttu. Siis oikeasti. Pystynkö minä siihen pidemmällä juoksulla. Tämän kesän leireillä on tullut hajoiltua ihan urakalla. Viimeisin oli pahin. Pyytelin jo puolivälissä J:tä hakemaan minut kotiin. Olisi se varmaan tullut, muta peruin pyynnön.

Olen oikeastaan aina tiennyt mitä minä haluan elämältäni. Suunta viivat ovat olleet varsin selkeät, paitsi tänä kesänä kun tosissaan tuntuu, että onko srk-työ sittenkään minua varten ja jos on niin mikä kohderyhmä. Olisiko minun sittenkin vain pitänyt lukea diakoniksi, jotta olisin voinut tehdä juuri sen kohderyhmän kanssa, joka kanssa haluan?

Moni asia mietityttää juuri nyt. Työt alkavat tasan kuukauden päästä... Kaikein onnellisin olen siitä, että ihanan miehen lisäksi voin todeta, ettei minun taaskaan valmistumisen jälkeen tarvitse mennä kortistoon vaan voin elää jälleen työelämässä. Ylpeä olen siitä, etten kertaakaan ole ollut työttömänä ja että minulla on ikäisekseni huima työkokemus siihen nähden, että olen peruskoulun jälkeen oikeastaan vaan koko ajan opiskellut.

Kerrankin tuntuu siltä, että minulla on oikeasti asiat hyvin ja että voin olla itsestäni ylpeä. Siis oikeasti. Ehkä minä en nyt jää sisarteni varjoon. Kukaan ei voi enää sanoa, ettei minusta ole mihinkään.