Tuntuu, että kesä on vaan hurahtanut ohitse. Vielä olisi ennen syksyä vaikka kuinka paljon tehtävää, mutta pikku hiljaa tuntuu, että aikaa taitaa sittenkin loppua kesken. Mihin ihmeeseen olenkaan käyttänyt vapaapäiväni? Siitä kun ei ole mitään mielikuvaa. Ilmeisesti ne ovat meneet netissä surffailuun ja miehen kanssa maastossa kulkemiseen.
Pikku hiljaa sitä alkaa päästä töihin kunnolla sisään. Nautin siitä mitä teen. Saan suunnitella ja toteuttaa omia suunnitelmiani ihan vapaasti ilman, että kukaan vahtii vieressä. Tämäkö on se nuorisotyön hyvä puoli? Kuitenkin se, etten ole oikeastaan muita työntekijöitä nähnytkään koko kesän aikana on hieman outoa. Minä, joka olen aina pitänyt siitä, että saan tehdä muiden kanssa yhdessä töitä ja, että joku tarpeen vaatiessa kommentoi sitä miten teen ja nyt teen työni ihan yksin. Täysin itsenäisesti.
Jotenkin koen, että olen töitä tehdessäni päässyt myös jälleen lähemmäs sitä jotain. Olen saanut paljon enemmän irti kesätöistä kuin uskoinkaan. Vaikka joka kerta kun puhun nuorille asiaa, jännitän ihan älyttömästi sitä sanonko nyt jotain väärin tai tietääkö joku minua paremmin, niin siitä huolimatta koen onnistuneeni siinä mitä teen. Kyllä tämä on sitä mitä minä haluan isona tehdä. Nyt tiedän sen ihan varmasti. Elän unelmaani todeksi. Ja mikä parasta siitä jopa maksetaan.
Omalla tavallaan on ollut hieman rankkaa olla J:sta erossa useampi päivä viikon aikana, mutta joka kerta on ihan älyttömän hieno tunne kun palaa takaisin kotiin ja tietää, että toinen on kaivannut. Jotenkin sitä tuntee itsensä tärkeäksi ihan uudella tavalla. Tästä ainakin tiedän olevani juuri oikean ihmisen kanssa. Minä olen jollekin ihan yhtä tärkeä kuin joku toinen on minulle. On ihanaa päästä reissun jälkeen nukkumaan toisen viereen ja olla muutenkin lähekkäin. En vaihtaisi sitä tuntemusta mihinkään, kun palaan kotiin ja suukon halauksen kera.
Nyt huomaa sen, kuinka rankka viime lukuvuosi oli. Meistä kumpikin panoi pitkiä päiviä vuoron perään ja se yhteinen aika oli lähes olematon. Nyt kun tarkemmin miettii niin voisin ehkä jopa väittää, että se oli meidän koetin kivi. Siitä selvittiin ja edelleen yhteiselo maistuu ihan yhtä hyvältä kuin miltä se maistui 2,5 vuotta sitten. Emme me riitele. Ei meillä ole siihen vieläkään mitään tarvetta. Elämä vaan soljuu nätisti eteenpäin omalla painollaan. Kaikesta kiireesta huolimatta.
Nyt olen etenkin huomannut sen, kuinka paljon olenkaan muuttunut J:n myötä. Minusta on tullut rauhallisempi ja tietyssä määrin tasapainoisempi. Vielä kun saisi omankin pään kuntoon niin kaikki olisi hyvin. Kaikki ajallaan ja ensi syksyä odotellessa, jolloin hommat pyörähtävät kunnolla käyntiin. Mikäpä kiire on valmiissa maailmassa? Eihän Roomaakaan rakennettu päivässä.
Pikku hiljaa sitä alkaa päästä töihin kunnolla sisään. Nautin siitä mitä teen. Saan suunnitella ja toteuttaa omia suunnitelmiani ihan vapaasti ilman, että kukaan vahtii vieressä. Tämäkö on se nuorisotyön hyvä puoli? Kuitenkin se, etten ole oikeastaan muita työntekijöitä nähnytkään koko kesän aikana on hieman outoa. Minä, joka olen aina pitänyt siitä, että saan tehdä muiden kanssa yhdessä töitä ja, että joku tarpeen vaatiessa kommentoi sitä miten teen ja nyt teen työni ihan yksin. Täysin itsenäisesti.Jotenkin koen, että olen töitä tehdessäni päässyt myös jälleen lähemmäs sitä jotain. Olen saanut paljon enemmän irti kesätöistä kuin uskoinkaan. Vaikka joka kerta kun puhun nuorille asiaa, jännitän ihan älyttömästi sitä sanonko nyt jotain väärin tai tietääkö joku minua paremmin, niin siitä huolimatta koen onnistuneeni siinä mitä teen. Kyllä tämä on sitä mitä minä haluan isona tehdä. Nyt tiedän sen ihan varmasti. Elän unelmaani todeksi. Ja mikä parasta siitä jopa maksetaan.
Omalla tavallaan on ollut hieman rankkaa olla J:sta erossa useampi päivä viikon aikana, mutta joka kerta on ihan älyttömän hieno tunne kun palaa takaisin kotiin ja tietää, että toinen on kaivannut. Jotenkin sitä tuntee itsensä tärkeäksi ihan uudella tavalla. Tästä ainakin tiedän olevani juuri oikean ihmisen kanssa. Minä olen jollekin ihan yhtä tärkeä kuin joku toinen on minulle. On ihanaa päästä reissun jälkeen nukkumaan toisen viereen ja olla muutenkin lähekkäin. En vaihtaisi sitä tuntemusta mihinkään, kun palaan kotiin ja suukon halauksen kera. Nyt huomaa sen, kuinka rankka viime lukuvuosi oli. Meistä kumpikin panoi pitkiä päiviä vuoron perään ja se yhteinen aika oli lähes olematon. Nyt kun tarkemmin miettii niin voisin ehkä jopa väittää, että se oli meidän koetin kivi. Siitä selvittiin ja edelleen yhteiselo maistuu ihan yhtä hyvältä kuin miltä se maistui 2,5 vuotta sitten. Emme me riitele. Ei meillä ole siihen vieläkään mitään tarvetta. Elämä vaan soljuu nätisti eteenpäin omalla painollaan. Kaikesta kiireesta huolimatta.
Nyt olen etenkin huomannut sen, kuinka paljon olenkaan muuttunut J:n myötä. Minusta on tullut rauhallisempi ja tietyssä määrin tasapainoisempi. Vielä kun saisi omankin pään kuntoon niin kaikki olisi hyvin. Kaikki ajallaan ja ensi syksyä odotellessa, jolloin hommat pyörähtävät kunnolla käyntiin. Mikäpä kiire on valmiissa maailmassa? Eihän Roomaakaan rakennettu päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti