YAD:n matkassa mukana Kölnissä (Osa 1)

Tämä postaus tuleekin ulos useammassa osassa, koska muuten vaihtoehtona olisi lukea romaania. Niin ja haluan toki kertoa hieman laajemmin kuin mitä yhteen postaukseen mahtusi. Mutta siis varsinaiseen asiaan.

Pääsin matkustamaan YAD:n matkassa Kölniin tiimipäiville. Minähän olin edustamassa heidänStreet teamiään. Lähdin mukaan, vaikka en tuntenut entuudestaan ketään. Yhden YAD:n työntekijän kanssa on tullut jopa juteltua aikaisemminkin. Hän olikin porukasta ainut tuttu kasvo. Sen lisäksi, etten tuntenut ketään, tajusin olevani lähes tulkoon täysin kielitaidoton ja kaiken kruunasi se, että jännitin lentoa enemmän kuin mitään muuta. Olihan kyseessä ensimmäinen lentoni yhtään mihinkään.

Lensimme Ryanairilla Pirkkalasta Frankfurttiin. Koska itse satun asumaan Helsingin kupeessa niin matkasin ensin Helsingistä Tampereelle, josta vaihdoin bussiin, joka meni Pirkkalaan. Pirkkalasta koneeseen ja Frankfurttiin. Saksan päässä Frankfurtin lentokentällä meitä oli odottamassa bussi, joka kuljetti meidät upeiden maisemien saattelemana kohti Kölniä. Näin matkalla kauniita pieniä kyliä ja sydämeni oli täysin myyty. En minä halua mihinkään isoon kaupunkiin vaan tutustumaan noihin pieniin kyliin, jotka edustivat sitä maalaisromantiikkaa parhaimmillaan. Siinäpä sitten onkin suunnitelma saada Herra J lähtemään minun kanssani koluamaan noita pikku kyliä läpi.

Ja Reinin valot. Aah. Nyt todella ymmärrän miksi niistä lauletaan niin paljon. Pimeässä pieni kaupunki, jonka valot loistavat ja heijastuvat vedestä. Voiko upeampaa oikeasti olla? Harmi vain, etten saanut siitä kuvaa otettua.

Reissun aikana pääsi katselemaan Kölniä vähän ristiin rastiin, kätköjäkin tuli haettua ja ennen kaikkea sai nauraa hyvin paljon. Toki kokemusten joukkoon mahtuu myös niitä epämiellyttäviä hetkiä. Osa niistä menee kyllä puhtaasti väsymyksenkin piikkiin. Käveltyjä kilometrejä kertyi urakalla ja jalat huusivat hoosiannaa yli puolet reissusta. Kävimme myös tutustumassa kahteen eri paikkaan reissun aikana. Nyt tiedän senkin, että millaista on Saksan päihdetyö. Kaiken puolin siis hyvin opettavainen reissu.

Ennen kaikkea reissu opetti minulle hyvin paljon sitä mitä todellisuudessa on suvaitsevaisuus. YAD on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton järjestö, joka ajaa käyttäjien etuja, mutta huumeita vastaan. He painottavat sitä, että käyttäjilläkin on samat oikeudet palveluihin tässä yhteiskunnassa kuin muillakin on. Lisäksi he tekevät tietyllä tapaa ihmisoikeuksien kanssa töitä. He ajavat eteenpäin sitä, ettei ihmistä tuomittaisi  hänen valintojensa tähden vaan hän voisi saada ihan samanlaiset mahdollisuudet jatkaa eteenpäin kuin kuka tahansa muukin.

Kotimatkaa varten jouduin Kölnistä ostamaan aavistuksen isomman matkalaukun. Kyllä siinä jännitin, että miten käy, kun ei se mitoiltaan täysin oikea ollut. Noh ei tullut nuhteita tai muutenkaan sanomista ja Suomeen asti päästiin takaisin. Oli muuten oikeasti rankka kotimatka.. Ensin kello soi 03:10 ja bussi lähti hostellilta 04:00 tai vähän yli. Lentokentällä oltiin vähän kuuden jälkeen ja siitä kohta puolin suoraan lähtöselvitykseen. Kone lähti noin kahdeksan aikaan. Yö unet oli hyvin katkonaiset, aina parin tunnin pätkissä. Nyt kun reissusta on muutama päivä jo takana, alkaa pikku hiljaa toipuakin matkasta. Vielä kun saisi tämän tuliaisena tuodun flunssan luovutettua seuraavalle niin olisi aivan loistavaa.

Mutta muistakaa hyvät ihmiset sellainen asia, ettei meillä ole minkäänlaista oikeutta tuomita ketään; ei sanojen, tekojen tai toisten valintojen tähden. Jokaisella on oikeus elää elämäänsä ilman, että tulee leimatuksi työnsä, sukupuolensa, elämän histotiansa yms. tähden. Jokainen on ennen kaikkea samanarvoinen, olipa sitten millainen tahansa. Yhdessä asioihin voidaan vaikuttaa ja asenteita muuttaa myös huumeiden kohdalla. YAD on tässä loistava esimerkki. Tietouden lisääminen voi toki aiheuttaa tuskaa, mutta vain hetkellisesti. Pidemmällä tähtäimellä voidaan kuitenkin ajatella, että mitä enemmän tietoa tuodaan esille, sen paremmat vaikutusmahdollisuudet meillä kaikilla on.

Ja ihan viimeisenä rakkaat lukijat, haluan toivottaa teille kaikille oikein mukavaa ja rauhaisaa vapun aikaa!

www.yad.fi

Matkaan lähden, Matkaan lähden...

Mulla meno lippu on. Toki löytyy myös paluu lippu.

Istun nyt junassa ja kohta otan suunnaksi Kölnin. Jännittää kyllä niin paljon. Olen pakannut laukun kuusi kertaa ja tarkastanut tänään vielä kuutisen kertaa, että on passi ja lompakko mukana. Miten voikaan jännittää näin paljon.

Katsotaan nyt mitä reissusta tulee kun kielitaidoton lähtee ventovieraiden kanssa tutustumaan uuteen maahan ja sen nähtävyyksiin.

Toivotankin teille oikein mukavaa viikonvaihdetta hyvät lukijani.
 

Teoriaa Miehistä - Aina Valmiina!

Kaikillehan on tuttu partiolaisten tunnuslause "Ole valmis." Partiolaiset pyrkivät tähän ylleensä myös omassa elämässään. He auttavat ja ovat valmiina silloin kuin heidän apuaan kaivataan. Partiolaiset pyrkivät pitämään heidän ihanteistaan kiinni. Sattuipa sitten mitä tahansa.

Partioihanteet:

Kehittää itseään ihmisenä

Kunnioittaa toista ihmistä

Auttaa ja palvella muita

Tuntea vastuunsa ja velvollisuutensa

Rakastaa ja suojella luontoa

Olla uskollinen ja luotettava

Rakentaa ystävyyttä yli rajojen

Etsiä elämän totuutta

Nainen on kuin partiolainen. Hän on aina valmiina ottamaan vastaan sen mitä eteen tulee, halusi tai ei.Naisen on pakko kehittää itseään koko ajan, jotta hän voisi pärjätä miehille työelämässä tämän päivän yhteiskunnassa. Hän pyrkii automaattisesti kunnioittamaan muita ja muiden tekemiä päätöksiä, vaikka se olisikin vaikeaa. Lisäksi nainen auttaa ystäviään pyytteettömästi ilman taka-ajatuksia. Nainen on ystävilleen kuulevina korvina ja tukea tarjoavana olkapäänä silloin kuin ystävät sitä tarvitsevat. Nainen, etenkin sellainen, jolla on pieniä lapsia tai eläimiä, tuntee vastunsa ja vastuun tuoman velvelvollisuuden. Naiselle on luonto myös lähempänä syndäntä. Hän pyrkii suojelemaan ja vaalimaan luontoa, jotta myös hänen lapsillaan ja lapsenlapsillaan olisi puhdasta luontoa ilonaan. Ja mikä parasta. Nainen tosiaan rakentaa ystävyyttäsyyttä ilman rajoja, sillä jossain elämänsä vaiheessa naisella on yleensä useita kirjeystäviä ja toisinaan heistä osa asuu myös ulkomailla ja edustaa täysin erilaista kulttuuria. 

Mitäpä muutakaan nainen on kuin partiolainen? No entäpä sitten miehet?

Ovathan hekin toki valmiina. Ainakin silloin kun kyse olisi petipuuhista tai saunaan menosta. Unohtamatta tietenkään kavereidensa kanssa oluelle lähtemisestä. Kyllähän miehet auttavat muita. Tämä tapahtuu usein neuvomalla juuri silloin kuin apua ei tarvita tai toinen kehoittaa katsomaan ohjekirjaa. (Miehethän ei ohjeita lue.) Miehet etsivät naisia enemmän elämän totuuksia. Näitä totuuksia etsitään raivokkaasti, jotta löytyisi sittenkin jokin keino, jolla voisi jonkun homman välttää. Niin ja miehet kehittävät itseään, jotta voisivat kavereilleen kehua päihittäneensä töissä taas naiset mennen tullen. Mies ei auta samalla tavalla pyytettömästi toisia kuin nainen. Kaikesta pitää jossain vaiheessa suorittaa takaisin maksu. Ainakin jossain muodossa. 

Aina valmiina. Juurikin niin. Kaiken tulee olla kotona valmiina, kun mies saapuu töistä kotiin. Mies oikein odottaa, että kaikki on häntä varten valmiina odottamassa ja ettei hänen tarvitse tulla kuin vain paikalle. Mies haluaa tulla valmiiseen pöytään, oli tilanne sitten mikä tahansa. Aina parempi, jos ei tarvitse omia käsiään liata ja jos homma menee puihin, voi aina syynkin sysätä toisen ihmisen niskoihin. (Se siis siitä kunnioittamisesta...) Kiitokset voidaan kuitenkin ottaa nöyrästi vastaan toisen tekemästä työstä. 

Toki naisten ohella miehistäkin löytyy näitä arjen partiolaisia. Ne ovat vaan hyvin harvinainen luonnonvara, joka on kaikesta päätellen kuolemassa sukupuuttoon.

6000 Rikki!

Huimaa.. Blogia on käyty katsomassa 6000 kertaa! Lukijoita on 14 ja kaiken kaikkiaan 10 eri maasta on täällä käyty vierailemassa. :)

Suuret kiitokset kuuluvatkin tässä vaiheessa teille rakkaat lukijat. Tässä vaiheessa voisinkin kysellä teiltä toiveita siitä, mistä haluaisitte minun kertovan/kirjoittavan.

Lähden uudestaan matkaa jatkamaan..

Odotan ensi viikko kuin kuuta nousevaa. Olisi reissu Saksaan tiedossa ja ensimmäinen lentokoneella lentäminen samalla. Hieman jännittää, kun ventovieraiden ihmisten kanssa lähden matkaan lähes kielitaidottomana.

Alunperin matkan määränpään piti olla Frankfurt, mutta määränpääkin on tässä ehtinyt vaihtumaan. Suuntaan siis katselamaan keväistä Kölniä ja sen nähtävyyksiä. Kölnissä on upeita vanhoja kirkkoja, jotka haluan nähdä. Niin ja tietenkin pitää uusi maa hakea kartalle geokätköjen parissa.

Kiva päästä matkalle ja siten tehdä irtiotto arkeen. Ja milä parasta, reissu ei maksa maltaita ja samalla tutustun uusiin ihmisiin. Vielä pitäisi pakata ja katsoa Kölnin kätköt. Ladata kartta ja ja.. No katsoa muutenkin kaikki valmiiksi.

Kaikkein parasta reissuissa on aina kuiten kotiin paluu. Etenkin, jos yksin on ollut tien päällä.  

Aamut

Voi kuinka paljon vihaankaan aamuja. Etenkin näitä viikonloppuaamuja, jolloin joutuu nousemaan aikaisin ylös. Toisinaan tästä syystä saatan myös inhota omaa työtäni.

Minua väsyttää ja olen matkalla kirkkoon vahtimaan ihanaa ripapriryhmääni. Ei siinä, ettenkö haluaisi, mutta matkustan tämän takia noin puolitoista tuntia julkisilla, koska on sunnuntai aamu. Ja koska on sunnuntai aamu, joudun menemään Helsingin rautatietorin kautta, koska se oli ainut järkevä vaihtoyhteys ilman järjettömiä vaihtoaikoja.

Joku varmaan sanoisi, että se on ammatinvalintakysymys ja sitä rataa. Kyllä minä tykkään työstäni. Nautin siitä, ettei mikään päivä mene saman kaavan mukaan. Pidän siitä, että saan itse suunnitella ja toteuttaa toimintaa ja siten tehdä siitä oman näköistä.

Onneksi näitä viikonloppuaamuja ei työpäivinä paljoa ole.

Ajatuksissa häät

Edellisestä varsinaisesta hääpostauksesta onkin jo aikaa. Jostain syystä näiden pohdinnat ovat jääneet taka-alalle töiden alkamisen jälkeen. Niin ja toki hieman hankaloittaa se, että ne kirkot mitä olen miettinyt voi varata vasta syksyllä ensi kesäksi.

Olen jälleen ihastellut kirkkoja. Nyt olen päätynyt kolmeen kirkkovaihtoehtoon ja kahteen juhlatilaan. Kaikissa kirkoissa on omat hyvät puolensa. Suhteellisen pieniä ja intiimejä. Sitähän me häiltämme haluamme. Juhlatilat puolestaan puhuvat puolestaan. Ensimmäiseen mahtuu se 100 henkeä ja toinen vetää väkeä 150.

Miksi siis vain kaksi juhlatilaa kun kirkkoja on kolme? Toinen näistä miellyttävistä juhlatiloista on sellaisen etäisyyden päässä, että siinä on lähellä kaksi aivan mahtavaa kirkkoa. Ja se kolmas kirkko on taas sen verran kaukana, jotta sitä varten piti katsoa oma juhlatila.

Vielä kun saisi budjetin laskettua ja päivämäärän mietittyä niin olisi aika jees.

Mitä haluan jakaa julkisesti?

Jotenkin olen tullut siihen pisteeseen, etten enää tiedä mitä kaikkea voin omasta elämästäni jakaa julkisesti. Ehkä tietyllä tapaa ammatinvalinta vaikuttaa asiaan. Vaikka täällä esiintyykin nimimerkillä niin silti taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kuinka voimakkaasti saan tuoda omia ajatuksia, mielipiteitä ja näkemyksiä esiin, kun kuitenkaan en saa omana itsenäni ottaa moniin asioihin kantaa ennen kuin varmistan yleisen kannan ylempää.

Tietyllä tapaa tämä vaikuttaa myös blogiin. Olisin halunnut täällä kirjoitttaa Jalovaaran kohusta, mutta toiveena oli, ettei yksittäiset työntekijät kommentoi tapahtunutta. Sama koskee oikeastaan myös tätä sukupuolineutraalia avioliittolakia, vaikka siitä ei ole tullut kommentointi kieltoa.

Tietyllä tapaa se, mitä töissä tapahtuu, jää työpaikan seinien sisään, vaikuttaa paljon omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Mitä uskallan jakaa ja mitä en. Katsotaan miten käy..

Näin ollen hyvät lukijat haluaisinkin tietää, että miksi luet blogiani ja mistä sinä haluaisit kuulla. Arjen höpinöitä vai jotain täysin muuta?

Pääsiäisyön taivas - Arjen teologiaa

Siinä minä istuin auton takapenkillä matkalla kotia kohti. Takana pitkä päivä ja aamusta iltamyöhään autossa istumista. Huvinsa kullakin, kun harrastuksia valitsee. Olisihan sitä toki voinut valita toisinkin, mutta mikäpä on sen parempaa kiertää Suomea ja nähdä toinen toistaan hienompia paikkoja.

Autossa istuessani ja ikkunasta ulos katsoessani kävin mielessäni päivän tapahtumia. Aamulla oli liikkeelle lähdetty aikaisin, silloin oli vielä kylmä ja aurinko ei jaksanut lämmittää niin pakhoa, että ulkona olisi tarjennut olla ilman tunnetta, että jäätyy. Kuitenkin koin siinä hetkessäni olevani onnekas, sillä sain rakastamieni ihmisten kanssa sain tehdä matkaa omille juurilleni ja samalla omaan menneisyyteen.

Ajoimme päivän aikana monen paikkakunnan läpi. Hyvin pitkälti maisema oli maalaismaisemaa. Matkan varrelta tunnistin vanhan kouluni. Siellä en ehtinyt viettämään kuin vuoden, mutta muistoja riitti siltä ajalta enemmänkin. Kävimme syntymäkunnassani ja samalla sain muistella niitä kahta kesää, joiden aikana tuli alueella pyörittyä paljon töiden vuoksi. Sain nähdä isomummoni vanhan kotitalon, jossa monena vuotena tuli sukulaisten kanssa yhdessä talkootyönä nostettua perunaa pellosta. Peltojen vieressä ollutta heinäaittaa, ei ollut enää pystyssä. Matkamme aikana ajoimme myös hautausmaan läpi, johon isomummoni haudattiin ja sen paikan, jossa vietimme hänen muistotilaisuuttaan.

Ne maisemat toivat mieleen paljon muistoja. Muistoja lapsuuden ystävisgä, joihin yhteyden pito on katkennut vuosien saatossa. Muistoja kahdesta työkesästä, jotka olivat hyvin erilaisia ihmisineen ja kokemuksineen. Samalla sain muistoihini yhden matkan lisää oman rakkaani kanssa. Sain viedä hänet omille juurilleni. Syystäkin sain olla iloinen, onnellinen ja väsynyt matkalainen.

Siinä istuessani auton takapenkillä ja katsellessani ikkunasta ulos, huomasin täysin kirkkaan tähtitaivaan. Yöstä tulisi kylmä ja kevättä saisi vielä odottaa saapuvaksi keskuuteemme. Ikkunasta ulos katsellessani kiinnitin kyllä kaikkein eniten huomiota poikkeuksellisen kauniiseen tähtitaivaaseen. Suuri tähtien joukko oli peittänyt Otavan tähtikuvion läheskokonaan alleen. Otava olikin ainut kuvio, jonka onnistuin tunnistamaan tähtien tiiviistä rykelmästä. Miten tahansa yritin tähtirykelmää katsella, jotta kuvioita tunnistaisin, erotin vain yhden, täysin Suomen yötaivaasta poikkeavan kuvion: suuren sydämen.

Jostain syystä saman aikaisesti mieleeni nousi Raamatun sanat niin paljon on Jumala maailmaa rakastanut, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Siinä minä istuin katsoen tähtitaivasta mielessäni nuo sanat. Niinhän se oli. Pitkänäperjantaina Jeesus meni meidän kaikkien puolesta ristille ja antoi oman henkensä Isänsä käsiin. Minä saan olla kiitollinen tästä, sillä tiedän Jeesuksen sovittaneen myös kaikki minun syntini ja antaneen minulle anteeksi kaikki teot ja sanat, jotka on tarkoitettu toista loukkaamaan tai satuttamaan, oli ne sitten vahingossa tai tahallaan tehty tai sanottu. Olen saanut anteeksi sen ,etten voi olla täydellinen.

Pääsiäisyön outo tähtikuvio taivaalla sai minut heräämään siihen todellisuuteen, että minun velkani on jo maksettu. Minä voin vain uskoa, luottaa ja kiittää Jumalaa ja sitä, että Hänellä on jokin suunnitelma minua varten. Saan olla onnellinen, että olen saanut kutsun seurata Jumalaa tällä tiellä ja viedä viestiä myös eteenpäin.

Ehkä tuolla tähtikuviolla haluttiin osoittaa, että me emme ole yksin. Ehkä sillä haluttiin kertoa neille, että Kristus on totisesti ylösnoussut ja että hän elää. Minä sain osoituksen siitä, että olen aivan yhtä tarkeä ja merkityksellinen kuin kuka tahansa muukin ja että Jeesus on sovittanut myös minun syntini ristillä. Sydämen muotoinen tähti kuvio sai minut oivaltamaan sen, että jokaisella on täällä oma paikkansa ja oma tehtävänsä. Jokainen on aivan yhtä tärkeä.

Outo olo

Joopa joo. Hirveästi en ole taas ehtinyt kuulumisia päivitellä. Töissä ollut hoppua koulutuksien ja kaiken maailman kissan ristiäisten takia. Noh ensi viikolla on onneksi pääsiäinen ja työtkin palautuu omille urilleen.

Taas on huono olo. Tuntuu, että koko ajan on jotain häikkää. Töissä olen kuitenkin ollut kun ei tämä mitään normaalia pahoinvointia ole (lue siis vatsatauti). En tiedä.. Katson nyt pääsiäiseen asti ja sitten alan selvittelemään tilannetta tarkemmin.

Ihminen kaipaa virkistäytymistä

Mieli ja keho kaipaa virkeyttä. Mutta jos haluaa virkistäytyä niin eikö seuran saisi kuitenkin valita itse.. No tässä tapauksessa ei.

Olen matkalla oittaalle virkistäytymispäivään. Tällä hetkellä haluaisin vaan olla konttorilla ja tehdä töitä. Tällä ja ensi viikolla kun työnteko jää muutenkin vähiin koulutusten vuoksi. Niin ja muutenkin. Mulla ei oo tarvetta virkistäytyä työkavereiden kanssa. Virkistyn paljon paremmin jossain muussa seurassa tai yksin..

En pidä tälläisistä päivistä, en yhtään.

Jalan jäljissä - Arjen Teologiaa

Kouluikäisenä kuulin ensimmäisen kerran tarinan jalan jäljistä. Tuo kertomys on siitä asti ollut minulle hyvin tärkeä ja se on antanut voimaa kaikkein vaikeimpina hetkinä.

Mies näki unta. Hän seisoi hiekkarannalla ja katseli edessään olevia jalan jälkiä, jotka kulkivat koko rannan mitan. Mies lähti seuraamaan jälkiä ja huomasi, että pitkän matkaa kulkivat kahdet askeleet vierekkäin. Välillä tuli kohtia, joissa näkyivät vain yhdet syvälle rantahiekkaan painautuneet askeleet ja välillä oli kohtia, joissa oli kahdet jäljet, mutta toiset syvemmällä kuin toiset, aivan kuin toista olisi tuettu, jotta hän pystyisi jatkamaan matkaa pystyssä pysyen. Miehen seuratessa jälkiä pudemmälle hän huomasi toisten jalan jälkien pienenevän ja hiljalleen muuttuvan pienen lapsen askeliksi. Hän huomasi hiekassa pienen lapsen askeleet, jotka olivat epävarmoja kuin ensiaskeleet. Mies kääntyi katsomaan tulosuuntaansa ja hymyili. Nämä jäljet olivat hänen. Elämä, jotahän oli kulkenut, oli painautunut rantahiekkaan.

Mies lähti seuraamaan askeliaan uudestaan. Hän katsoi tarkkaan ensiaskeliaan, jotka kulkivat aikuisen askelien välissä. Hänestä oli pidetty kiinni, ettei hän kaatuisi. Askeleet kasvoivat vähitellen isommiksi. Tuli kohtia, jolloin askeleet kulkivat kaukana toisistaan ja mies ymmärsi, että tuo aika oli hänen nuoruuttaan, jolloin hän oli halunnut olla jotain muuta kuin mitä hän oli ollut. Kun nuo kahdet jalan jäljet jälleen kohtasivat ja kulkivat liki toisiaan, oli mies tehnyt elämänsä suurimman päätöksen. Päätösen seurata Jumalan osoittamaa tietä. Mies saapui niiden askelten luo, joista hän saattoi päätellä jonkin auttaneen häntä eteenpäin silloin kun hän ei olisi muuten jaksanut jatkaa matkaa. Hän muisti sen ajan, jolloin elämä oli ollut vaikeaa ja täynnä vastoinkäymisiä. Sitten hän huomasi yhdet syvään painautuneet jäljet hiekassa. Mies näytti murheelliselta. Tuo aika oli ollut täynnä surua. Mies päätti puhua Jumalalle. "Sinähän lupasit olla aina kanssani, mutta kuitenkin sinä hylkäsit minut silloin kun minä olisin kaikkein eniten tarvinnut sinun apuasi." Jumala vastasi hänelle: " En minä sinua hylännyt. Kun et olisi muuten päässyt eteenpäin, minä kannoin sinua."

Usein silloin kun minulla on ollut vaikeaa, olen muistellut tuota tarinaa. Se on antanut minulle voimaa jatkaa eteenpäin ja samalla muistuttanut minua siitä, että kuinka pahalta minusta ikinä tuntuukaan, voin luottaa siihen, etten ole yksin. On hienoa saada luittaa siihen, että rinnallani kulkee koko ajan joku, joka pitää minusta huolen. Psalmissa 91 jakeissa 11 ja 12 sanotaan samaa kuin tuossa jalan jäljistä kertovassa tarinassa. "Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen." Minä en ole koskaan yksin vaan minusta pidetään huolta.

Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Hän antoi ainoan poikansa, jotta meidän olisi helpompi löytää tie hänen luokseen. Hän on antanut enkeleilleen käskyn kulkea meidän kanssamme, jotta me olisimme turvassa. Me emme ole yksin, sillä:
Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, jottei yksikään, joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.

Tarvitsemmeko todella muita jälkiä vakuuttamaan meidät Jumalan suuresta rakkaudesta meitä kohtaan?

Toisenlainen, samanlainen - Arjen teologiaa

Luinpa eräästä kirjasta opinnäytetyötäni tehdessä, kuinka pappi kertoi omasta kokemuksestaan rippileirillä. He olivat opetustuokiossa puhuneet Jumalasta ja siitä millainen Jumala on.

Opetustuokion aikana tämä pappi esitti nuorilleen kysymyksen, että jos he potkisivat palloa pihalla ja pallo osuisikin ikkunaan rikkoen sen pieniksi siruiksi, miten isä siihen suhtautuisi. Eräs ryhmän nuorista tiesi kertoa, että isä suuttuisi ja olisi vihainen. Niinpä pappi pyysi erästä poikaa esittämään pienessä näytelmässä isää ja he kävivät tilannetta läpi.

Näytelmän jälkeen pappi kysyi nuorilta, että jos rikkoisimme ikkunan vahingossa, suuttuisiko Jumala meille. Nuoret olivat yhtä mieltä siitä, että Jumala ei suuttuisi, koska ymmärtäisi sen olleen vahinko. Tämän jälkeen pappi kysyi nuorilta voisiko isä suhtautua vahingossa rikki menneeseen ikkunaan jollain toisella tapaa kuin suuttumalla. Eräs riparilainen totesi, että kyllä isä ymmärtäisi. Yksi tyttö nousi paikaltaan ylös ja meni papin luokse. Hän laski kätensä papin olkapäälle ja katsoi suoraan silmiin sanoen ei hätää, kyllä isä korjaa sirpaleetkin. Pappi katsoi nuorta hämmästyneenä ja liikuttuneena. Kyllä he ymmärsivät, ymmärsivät paljon enemmän kuin harva ihminen tietääkään.

Joka kerta kun mietin tuon papin kertomusta, minulla menee kylmät väreet selkää pitkin. Kyseessä ei ollut perinteinen rippikoulu, vaan kehitysvammaisten rippikoulu. Joukko toisenlaisia nuoria, joiden ymmärrys toista ihmistä kohtaan on suurempi kuin kenelläkään muulla. Tuo papin kertomus saa minut muistamaan sen, kuinka vajaavainen olenkaan, vaikka olen terve. Tuo kertomus rippikoulun opetustuokiosta saa minut ymmärtämään, sen kuinka suuria oivalluksia nuo nuoret olivat tehneet lyhyen opetustuokion aikana.

Isä korjaa sirpaleetkin. Niin. Kyllä korjaa, eikä korjaa vain niitä sirpaleita pois sieltä lattialta vaan korjaa ihmisessä olevia sirpaleita. Niitä, joiden takia meillä on paha olla. Jumala on armollinen ja rakastava Taivaan Isä, jonka lähellä meillä on hyvä olla.

Megamaisia haaveiluja

Ensi kesänä olisi kaksi megaluokan tapahtumaa kätköily rintamalla. Molemmat olisi omalla tavallaan kohtuu matkan päässä. Nyt pitäisi vain miettiä, että olisiko mahdollista osallistua edes toiseen vai antaako aikataulut ja talous periksi vaikka molempiin osallistumisen. Mega-eventit on siitä hauskoja tapahtumia, että ne keräävät ympäri maailmaa samanhenkisiä ihmisiä yhteen ympäri maailmaa.

Tänä vuonna on Lapissa Mega ja toisena vaihtoehtona olisi Riikassa Mega. Omalla tavallaan tuo Riikan Mega kiehtoo ehkä enemmän, koska saisi uuden maan bongattua kartalle, mutta kotimaan reissut ovat tietyllä tavalla helpompia ja turvallisempia.

Täytynee miettiä ja pohtia, kumpi olisi meidän kannalta parempi ajankohta ja mitä kaikkea haluammekaan ensi kesänä tehdä.

Parisuhdetta vai pari suhdetta

Olen viime aikoina pohtinut paljon parisuhdetta ja sen merkitystä ainakin omassa elämässäni. Samalla olen tietyllä tapaa verrannut sinkkujen tapaa elää vapaammin kuin mitä parisuhteessa elävien on mahdollista elää. Ei huolta, minulla ei ole aikomustakaan muuttaa parisuhdettani pariin suhteen vain rajattoman vapauden tähden. Eikä kyllä muutenkaan.

Parisuhde on jotain, mistä useimmat ylpeilevät. Samalla parisuhteessa olevat tietyllä tapaa painostavat ystäviään parisuhteeseen ja moralisoivat heidän tapaansa elää vapaammin. "Olisi kiva tehdä asioita ystäväperheinä" -ajatusmalliin törmää yllättävän usein. Toisinaan syyllistyn tähän itsekin. Usein parisuhteessa olevalla unohtuukin se, että hyvän ystävän kanssa voi tehdä asioita, joihin oma puoliso on mahdollista ottaa mukaan, vaikka ystävällä ei puolisoa olisikaan.

Parisuhde luo usein turvaa monessakin mielessä. Kaikki eivät kuitenkaan halua sitä. Sinkuille, joka haluaa pärjätä omillaan ja tulee oikeasti omillaan toimeen, voi pari suhdetta olla ihan riittävästi. Ehkä hän ei halua tehdä siinä elämän vaiheessa isoja kompromisseja, jotka vaikuttavat omaan elämään liikaa tai hän haluaa olla täysin varma ennen kuin vakiintuu toisen ihmisen kanssa. "Oman elämänsä herra" -ajatusta noudattaen sinkku voi tehdä spontaaneja elämän valintoja huomattavasti nopeammin kuin parisuhteessa oleva.

Parisuhteessa elävä ottaa yleensä alitajuntaisesti koko ajan huomioon kumppaninsa. Työn perässä ei ole niin helppo liikkua tai harrastukset halutaan sovittaa siten, että jää myös yhteistä aikaa. Parisuhteessa, samassa taloudessa asuva ihminen on kuitenkin tietyllä tapaa vastuussa myös toisesta. Toisen tukena seistään arjen asioissa ja vaikeuksissa. Asiat ja elämisen kustannukset voidaan jakaa. Sinkku yrittää kaikessa pärjätä omillaan ja yksin.

Niin, että onko parisuhde loppupelissä parempi vaihtoehto kuin pari suhdetta? Molemmissa on kuitenkin omat hyvät puolensa.

Äänettömyyden ilo

Ihmettelen suuresti, miksi en osaa sairastaa. Miksi en osaa jäädä kotiin, vaikka lähiesimiehen mukaan meillä voi sairastaa hyvällä omalla tunnolla. Ehkä kyse on periksiantamattomuudesta tai siitä ettei luonne vaan anna periksi. Tai ehkä kyse on siitä, että jos minä en raahaudu töihin niin ei kukaan muu tee minun töitäni. Ne odottavat sitten moninkertaisena toimistossa.

Tänään kyllä huomattavasti parempi olo kuin eilen. Huomenna ajattelin jäädä kotiin sairastamaan. Toki sitä pitää itsensä saada kuntoon. Töissä sanoivat että olisi kotiin pitänyt lähteä. En voinut. Vielä on yksi tärkeä palaveri jäljellä, jonka haluan kunnialla hoitaa pois järjestyksestä.

Oli äänettömästä työpäivästä iloakin. Seuraava lukuvuosi on nyt toiminnallisesti suunniteltu samoin ensi syksyn aamunavaukset sain sijoitettua kohdilleen. Vähemmän töitä jossain määrin ja helpompi suunnitella ensi vuoden budjettia kun on jotain pohjaa, mihin suunnitella.

Ehkä olen hullu, kun kipeänä teen töitä, mutta minkäs sille mahtaa. Hommat täytyy vain saada tehtyä pois alta. Kotiin en jää ellei ole aivan pakko.

Ääni

Ääni on sitten kummallinen juttu. Sitä osaa kaivata vasta sitten kun se lähtee. Kuiskaamalla pystyy jonkun verran puhetta tuottamaan. Kevät siis tulee ja ilmat lämpenevät ennen seuraavia pakkasia.

Toisaalta on mukava olla hiljaa. On helpompi kuunnella muita, kun säästää omaa ääntään, jotta voi sanoa ne tärkeät asiat. Toki tämä äänen puuttuminen vaikeuttaa hieman tuota työn tekoa. Eihän tässä äänen puuttumisessa mitään vikaa ole, mutta samaan aikaan lihakset huutaa hoosiannaa kilpaa pään kanssa ja lääkkeillä ollaan pystyssä. Lähdin töihinkin, vaikka periaatteessa olisin voinut jäädä kotiin sairastamaan, kun kuume ei nouse.

Joku voisi sanoa, että olen hullu. Turhaan en halua pois töistä olla. Eikä nyt ole aikaa sairastaa.

Raadollinen maailma

Aamulla junaan noustessani lueskelin päivän metrolehteä. Tavalliseen tapaani siirryin suoraan tehhkstiviestipalstalle. Sitä lukiessa kun tietää, mitkä asiat ovat keskusteluissa pinnalla. Ensimmäisenä silmiini osui viesti, jonka oli kirjoittanut nimimerkki vihainen.

"Minua ihmetyttää tämä kiusaamiskeskustelu, missä keskitytään vain kiusattujen ongelmiin. Onko jonkun mielestä toisia kiusaava lapsi, saatika aikuinen todella henkisesti terve tai normaali. Eikö terveen lapsen tulisi osata leikkiä ja aikuisen osata toimia sosiaalisesti ihmissuhteissa. Jos on toisin, minun psykologian opintoni ovat menneet täysin metsään. Olisi kannattanut opetella tappelemaan."

Lapset osaavat olla toisilleen todella julmia. Jos poikkeaa yhtään muista tai yrittää rohkeasti olla oma itsensä, saa etenkin lapsi kuulla siitä ikätovereiltaan. Kaikkien pitäisi kasvaa samassa muotissa ja olla samannäköisiä, jotta ulkonäöstä ei kiusattaisi. Mutta tuskin sekään auttaisi. Sitten keksittäisiin vain uusi kiusaamisen aihe.

Kiusaaminen on kumma juttu. Monet koulut ovat mukana KIVA -kouluhankkeessa. Hankehan on kiusaamisen vastainen hanke, mutta todellisuudessa se on opettajille vain syy sulkea silmät kiusaamuselta. "Ei meillä tapahdu kiusaamista, meillä on tämä KIVA -kouluhanke." KIVA -koulu ei poista kiusaamista, vaan se on opettajille menetelmä, jonka avulla kiusaaminen voidaan saada oikeasti kuriin. Mutta jos vaan tuudittaudutaan siihen ajatukseen, että kyseinen hanke poistaa kaikki ongelmat, ollaan pahasti hakoteilla.

Tässä taannoin syksyllä Keski-Uusimaa lehdessä eräs vanhempi kritisoi kotikaupunginsa toimintatapoja ja sitä, ettei koululuokassa terrorisoivaa oppilasta, joka kiusaa muita saada kuriin. Tämän kiusaajan uhri joutui siirtymään toiseen kouluun. Vastaavia tarinoita kuulee liian usein.

Tämä lapset, jotka ovat kiusaajia, tuhoavat omalla toiminnallaan paljon. He tuhoavat uhriensa itseluottamuksen ja rohkeuden. Ja lapsi, joka tulee itkien koulusta kotiin ei pysty ymmärtämään, että miksi juuri hän ja mitä vikaa hänessä on, että hän saa sellaisen kohtalon. Eihän hän voi sitä, ymmärtää, kun ei sitä voi ymmärtää kukaan muukaan. Nämä koululuokan kiusaajat saavat jatkaa touhujaan KIVA -kouluhankkeen ansiosta. "Ei meidän koulussa kiusata, kun meillä on tämä KIVA -kouluhanke." Nämä kiusaajaoppilaat ovat niitä tulevaisuuden aikuisia, joilta puuttuvat sosiaaliset taidot. He etsivät aina itselleen uusia uhreja, joita he voisivat alentaa.

Onko kiusaaminen siis ihan oikeasti kiusatun syy? Ja miksi ihmeessä koulu saa sulkea silmät asialta? Kenessä on vika? Kehtaampa väittää, että vika on aika pitkälle kotona. Jos vanhemmat eivät pysty näkemään sen oman Ville-Maijan todellisia kasvoja niin vanhemmat ovat vastuussa kasvattamasta hirviöstään ja hänen aikaansaannoksistaan.
Niin hyvässä kuin pahassakin.

Kuumeilua

Ei siis sairastelua vaan vauvakuumeilua. Ja jos olisikin pelkkä vauvakuume, mutta kun kuumeilen myös niiden häiden vuoksi ja tietysti asuntokuume on myös päällä. Jostain syystä olen koko aamun pyörinyt vauvasivuilla ja tuo ensikehto on aivan mahtava. Toisaalta haluaisin omalle lapselleni riippukehdon. Sellaisen kun saisi helposti tehtyä itse. Jos nyt kuitenkin ensin alta pois nuo häät ja itten vasta lapsi. Ihan vielä en haluaisi töistä jäädä mammavapaille. 

Eilen kävin jälleen hypistelemässä hääpukuani. Kerroin äidilleni, mitä muutoksia ajattelin pukuun tehdä, jotta sitä olisi helpompi käyttää. Samalla tajusin, että kyllä kirkon ja juhlapaikan varaamisen kanssa alkaa pikkuhiljaa olla kiire. Toki tässä on puolisentoista vuotta aikaa, mutta se on loppupelissä yllättävän lyhyt aika.  Etenkin jos haluaa juhlatilaksi jonkun tietyn paikan. 

Olenkin viime aikoina katsellut ahkeraan kirkkoja. Minulla on kun on periaate, etten halua samassa kirkossa naimisiin kuin omat vanhempani tai sisareni. Tämä luo tiettyä haastetta kirkon etsintään. Lisäksi se, ettei meillä ole minun työni kannalta mahdollisuutta mennä naimisiin ennen kuin vasta elokuussa. Tai kai se olisi järjestettettövissä, mutta elokuu on ihan eri kuin kesän alku tai loppukevät. En siis halua samaa kuukauttakaan kuin mitä on vanhemmillani tai sisarillani. Joku voisi pitää minua jo hankalana ihmisenä.

Kirkot, joita olen katsellut viime aikoina osuvat aika laajalle alueelle. Haluan kirkon olevan vanha ja sopivan kokoinen intiimiin tunnelmaan. (Ei mitään uutta, laatikkokirkkoa kiitos.) Tällä kriteerillä löytyi muutama loistava ehdokas. Sipoon vanha kirkko on yksi ehdottomia suosikkejani Vantaan Pyhän Laurin kirkon ohella. Helsingin puolelta löytyi kuitenkin kolme upeaa kirkkoa: Vanha Kirkko, Tuomiokirkko ja Suomenlinnan Kirkko. Tuomiokirkko tippui tosin heti kättelyssä pois, kun ystäväpariskunta meni siellä naimisiin. 

Juhlapaikka on tosin vaikeampi homma.. Juhlapaikan pitäisi olla hyvän etäisyyden päässä kirkosta. Sipoon vanha kirkko ei tuottaisi tämän suhteen ongelmia, koska Pohjolanhovi, joka on Järvenpäässä on lähellä ja suhteellisen kohtuu hintainen. Myös Keravan seurakunnan seurakuntasali voisi olla otollinen paikka tässä yhteydessä. Suomenlinnasta puolestaan löytyi kaksi mahtavaa juhlatilaa, joissa tosin on korkeat vuokrahinnat ja ne on aika täynnä jo tällä hetkellä. Vanhan kirkon lähellä on yksi mahtava juhlapaikka, mutta siinäkin on korkea pyyntihinta. Katsotaan siis mihin päädytään. Kunhan saisi nyt istutettua tuon miehen alas ja jos saisi sen lisäksi tartuttua härkää sarvista ja saataisiin jonkinlainen päätös siitä, miten tähä hommaa lähdettäisiin nyt hoitamaan. 

Maailman parannusta

Eilen kävin istumassa töiden jälkeen ystäväpariskunnan luona kahvilla. Kyllähän siinä tovi vierähti useamman vuoden kuulumisia vaihtaessa ja samalla maailmaa parantaen.

Jälleen huomasin sen, että vaikka olen näiden ystävien kanssa hyvin erilainen, oikeastaan lähes toisesta puusta veistetty, jaamme hyvin samankaltaisen ajatusmaailman. Koin omaavani sosiaalisen elämän edes sen pienen hetken ajan.

Toisinaan vuosien tauko näkemiselle tekee hyvää. Yhteisille muistoille pystyi nauramaan ja hiemaa hilpeyttä herätti se muisto, jossa olen täysin tosissani ilmoittanut rupeavani nunnaksi. Tai hieman vakavammin keskusteltu muistosta, jossa olen ilmoittanut, etten halua omia lapsia vaan adoptoitun.

Nyt kun mietin tuota aikaa, huomaan tietyllä tavalla kaipaavani sitä määrätietoista ja sanavalmista nuorta, joka silloin olin. Maailmaa voi parantaa askel kerrallaan, mutta siihen ei yksi ihminen riitä.

Hyvässä seurassa maailman parantaminen on parasta. Ystävät ymmärtävät puolittaisia lauseita ja osan siitäkin, mitä ei ääneen sanota. Vaikka nykyään haluaisinkin diologisen lapsen, ei kuitenkaan ajatus adoptiosta ole pois suljettu. Kumpi vain, niin rakkautta riittää ihan yhtä paljon.



Lähetetty Windows Phonesta