Sinä olet kuin unelma.
Pilvilinna pehmeää pumpulia.
Olet minulle kimpale kultaa.
Olet kuin uni, joka todeksi tuli.
Sinä olet auringon paiste
keskellä sadesään.
Olet kynttilän valo pimeään.
Olet kosketus hellä, suudelma lämmin,
lohdutus ikävään.
Sinä saat minut nauramaan.
Kasvoilleni hymyn nousemaan.
Sinä olet usko vielä johonkin parempaan,
ovi minulle välittävään maailmaan.
Sinä olet minulle ihme.
Ihme, jota ei sanoin voi kuvata,
ei laulun sanoin kertoa, ei edes
kuvin ilmaista.
Sinä olet minulle
haave, toive ja rukous hiljainen.
Unelma minulle salainen
on viettää loppu elämä
kanssasi onnellinen.>
Marraskuu 2006
Jäin miettimään haluanko kertoa teille ihan ensimmäisestä raukkaudesta vai siitä toisesta, joka lopulta päätyi kyyneliin ja oli monella tavalla voimakkaampi kuin se ensimmäinen "lapsen rakkaus". Ihan ensimmäisen "rakkauden" kohdalla olin 9 -vuotias ja jälkimmäisen taas 20 -vuotias. Taidan kertoa ensimmäisestä palavasta rakkaudesta. Eli jälkimmäisestä (Sinun kanssasi)...
"Kaikki alkoi silloin kun näin hänet ensimmäisen kerran. Hän oli jotain, mikä piirtyi mieleeni selkeästi. Kuva painui mieleeni, mutta todellisuus iski minut maahan ennen kuin sain hänelle kerrottua. Olin kuitenkin häntä vanhempi, ei hän voisi mitenkään olla kiinnostunut minusta ja mikä minussa edes olisi sellaista, joka saisi hänet kiinnostumaan minusta, minähän olin ihan tavallinen. Ei mitään erikoista, joka voisi kiinnittää hänen huomionsa. Mutta kuitenkin hänessä oli jotain, mikä sai minut pysymään häntä lähellä. Hänen tapansa puhua ja auttaa minua kaverina oli jotain korvaamatonta, jotain mikä antoi minulle mahdollisuuden olla lähellä."
Tuo oli meidän lähtö tilanne silloin. Kun tähän kaveriin pääsin rakastumaan, oli se jotain sellaista mitä en ollut eläessäni kokenut. Se kun toista rakastaa sen 110 %:sti ja niin palavalla liekillä.. Eihän siitä mitään hyvää loppu pelissä seuraa. Kyllä me seurustelimme sen hetken. Ja se hetki on jäänyt vahvasti mieleen ja se ei milloinkaan tule unohtumaan. Minulla oli silloin jotain sellaista, joka oli ihan käsittämättömän upeaa. Mutta se tunne kun kaikki oli ohi... Se oli neljän kuukauden tuska. Tuska, jonka aikana ei kyynelillä ollut loppua. Meidän kohdalla kaikki päättyi omalla tavallaan hyvin surulliseti. Kumpikin tiesi ja tunsi, mutta se tilanne (siis oikeasti) ei ollut meidän hetki. Lopulta kumpikin sai tärkeä ystävän, johon voi luottaa täysillä ja jonka tietää tukevan oli tilanne mikä tahansa.
Jotenkin nyt vuosien jälkeen koen saaneeni tästä paljon irti. Opin ehkä enemmän kuin mistään muusta. Menetin niin paljon, etten enää koskaan halua menettää ketään niin merkittävää ihmistä. Vaikka menetin rakkauden, niin sain tilalle kultaakin kalliimman ystävyyden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti