Aamut

Voi kuinka paljon vihaankaan aamuja. Etenkin näitä viikonloppuaamuja, jolloin joutuu nousemaan aikaisin ylös. Toisinaan tästä syystä saatan myös inhota omaa työtäni.

Minua väsyttää ja olen matkalla kirkkoon vahtimaan ihanaa ripapriryhmääni. Ei siinä, ettenkö haluaisi, mutta matkustan tämän takia noin puolitoista tuntia julkisilla, koska on sunnuntai aamu. Ja koska on sunnuntai aamu, joudun menemään Helsingin rautatietorin kautta, koska se oli ainut järkevä vaihtoyhteys ilman järjettömiä vaihtoaikoja.

Joku varmaan sanoisi, että se on ammatinvalintakysymys ja sitä rataa. Kyllä minä tykkään työstäni. Nautin siitä, ettei mikään päivä mene saman kaavan mukaan. Pidän siitä, että saan itse suunnitella ja toteuttaa toimintaa ja siten tehdä siitä oman näköistä.

Onneksi näitä viikonloppuaamuja ei työpäivinä paljoa ole.

Ajatuksissa häät

Edellisestä varsinaisesta hääpostauksesta onkin jo aikaa. Jostain syystä näiden pohdinnat ovat jääneet taka-alalle töiden alkamisen jälkeen. Niin ja toki hieman hankaloittaa se, että ne kirkot mitä olen miettinyt voi varata vasta syksyllä ensi kesäksi.

Olen jälleen ihastellut kirkkoja. Nyt olen päätynyt kolmeen kirkkovaihtoehtoon ja kahteen juhlatilaan. Kaikissa kirkoissa on omat hyvät puolensa. Suhteellisen pieniä ja intiimejä. Sitähän me häiltämme haluamme. Juhlatilat puolestaan puhuvat puolestaan. Ensimmäiseen mahtuu se 100 henkeä ja toinen vetää väkeä 150.

Miksi siis vain kaksi juhlatilaa kun kirkkoja on kolme? Toinen näistä miellyttävistä juhlatiloista on sellaisen etäisyyden päässä, että siinä on lähellä kaksi aivan mahtavaa kirkkoa. Ja se kolmas kirkko on taas sen verran kaukana, jotta sitä varten piti katsoa oma juhlatila.

Vielä kun saisi budjetin laskettua ja päivämäärän mietittyä niin olisi aika jees.

Mitä haluan jakaa julkisesti?

Jotenkin olen tullut siihen pisteeseen, etten enää tiedä mitä kaikkea voin omasta elämästäni jakaa julkisesti. Ehkä tietyllä tapaa ammatinvalinta vaikuttaa asiaan. Vaikka täällä esiintyykin nimimerkillä niin silti taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kuinka voimakkaasti saan tuoda omia ajatuksia, mielipiteitä ja näkemyksiä esiin, kun kuitenkaan en saa omana itsenäni ottaa moniin asioihin kantaa ennen kuin varmistan yleisen kannan ylempää.

Tietyllä tapaa tämä vaikuttaa myös blogiin. Olisin halunnut täällä kirjoitttaa Jalovaaran kohusta, mutta toiveena oli, ettei yksittäiset työntekijät kommentoi tapahtunutta. Sama koskee oikeastaan myös tätä sukupuolineutraalia avioliittolakia, vaikka siitä ei ole tullut kommentointi kieltoa.

Tietyllä tapaa se, mitä töissä tapahtuu, jää työpaikan seinien sisään, vaikuttaa paljon omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Mitä uskallan jakaa ja mitä en. Katsotaan miten käy..

Näin ollen hyvät lukijat haluaisinkin tietää, että miksi luet blogiani ja mistä sinä haluaisit kuulla. Arjen höpinöitä vai jotain täysin muuta?

Pääsiäisyön taivas - Arjen teologiaa

Siinä minä istuin auton takapenkillä matkalla kotia kohti. Takana pitkä päivä ja aamusta iltamyöhään autossa istumista. Huvinsa kullakin, kun harrastuksia valitsee. Olisihan sitä toki voinut valita toisinkin, mutta mikäpä on sen parempaa kiertää Suomea ja nähdä toinen toistaan hienompia paikkoja.

Autossa istuessani ja ikkunasta ulos katsoessani kävin mielessäni päivän tapahtumia. Aamulla oli liikkeelle lähdetty aikaisin, silloin oli vielä kylmä ja aurinko ei jaksanut lämmittää niin pakhoa, että ulkona olisi tarjennut olla ilman tunnetta, että jäätyy. Kuitenkin koin siinä hetkessäni olevani onnekas, sillä sain rakastamieni ihmisten kanssa sain tehdä matkaa omille juurilleni ja samalla omaan menneisyyteen.

Ajoimme päivän aikana monen paikkakunnan läpi. Hyvin pitkälti maisema oli maalaismaisemaa. Matkan varrelta tunnistin vanhan kouluni. Siellä en ehtinyt viettämään kuin vuoden, mutta muistoja riitti siltä ajalta enemmänkin. Kävimme syntymäkunnassani ja samalla sain muistella niitä kahta kesää, joiden aikana tuli alueella pyörittyä paljon töiden vuoksi. Sain nähdä isomummoni vanhan kotitalon, jossa monena vuotena tuli sukulaisten kanssa yhdessä talkootyönä nostettua perunaa pellosta. Peltojen vieressä ollutta heinäaittaa, ei ollut enää pystyssä. Matkamme aikana ajoimme myös hautausmaan läpi, johon isomummoni haudattiin ja sen paikan, jossa vietimme hänen muistotilaisuuttaan.

Ne maisemat toivat mieleen paljon muistoja. Muistoja lapsuuden ystävisgä, joihin yhteyden pito on katkennut vuosien saatossa. Muistoja kahdesta työkesästä, jotka olivat hyvin erilaisia ihmisineen ja kokemuksineen. Samalla sain muistoihini yhden matkan lisää oman rakkaani kanssa. Sain viedä hänet omille juurilleni. Syystäkin sain olla iloinen, onnellinen ja väsynyt matkalainen.

Siinä istuessani auton takapenkillä ja katsellessani ikkunasta ulos, huomasin täysin kirkkaan tähtitaivaan. Yöstä tulisi kylmä ja kevättä saisi vielä odottaa saapuvaksi keskuuteemme. Ikkunasta ulos katsellessani kiinnitin kyllä kaikkein eniten huomiota poikkeuksellisen kauniiseen tähtitaivaaseen. Suuri tähtien joukko oli peittänyt Otavan tähtikuvion läheskokonaan alleen. Otava olikin ainut kuvio, jonka onnistuin tunnistamaan tähtien tiiviistä rykelmästä. Miten tahansa yritin tähtirykelmää katsella, jotta kuvioita tunnistaisin, erotin vain yhden, täysin Suomen yötaivaasta poikkeavan kuvion: suuren sydämen.

Jostain syystä saman aikaisesti mieleeni nousi Raamatun sanat niin paljon on Jumala maailmaa rakastanut, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Siinä minä istuin katsoen tähtitaivasta mielessäni nuo sanat. Niinhän se oli. Pitkänäperjantaina Jeesus meni meidän kaikkien puolesta ristille ja antoi oman henkensä Isänsä käsiin. Minä saan olla kiitollinen tästä, sillä tiedän Jeesuksen sovittaneen myös kaikki minun syntini ja antaneen minulle anteeksi kaikki teot ja sanat, jotka on tarkoitettu toista loukkaamaan tai satuttamaan, oli ne sitten vahingossa tai tahallaan tehty tai sanottu. Olen saanut anteeksi sen ,etten voi olla täydellinen.

Pääsiäisyön outo tähtikuvio taivaalla sai minut heräämään siihen todellisuuteen, että minun velkani on jo maksettu. Minä voin vain uskoa, luottaa ja kiittää Jumalaa ja sitä, että Hänellä on jokin suunnitelma minua varten. Saan olla onnellinen, että olen saanut kutsun seurata Jumalaa tällä tiellä ja viedä viestiä myös eteenpäin.

Ehkä tuolla tähtikuviolla haluttiin osoittaa, että me emme ole yksin. Ehkä sillä haluttiin kertoa neille, että Kristus on totisesti ylösnoussut ja että hän elää. Minä sain osoituksen siitä, että olen aivan yhtä tarkeä ja merkityksellinen kuin kuka tahansa muukin ja että Jeesus on sovittanut myös minun syntini ristillä. Sydämen muotoinen tähti kuvio sai minut oivaltamaan sen, että jokaisella on täällä oma paikkansa ja oma tehtävänsä. Jokainen on aivan yhtä tärkeä.

Outo olo

Joopa joo. Hirveästi en ole taas ehtinyt kuulumisia päivitellä. Töissä ollut hoppua koulutuksien ja kaiken maailman kissan ristiäisten takia. Noh ensi viikolla on onneksi pääsiäinen ja työtkin palautuu omille urilleen.

Taas on huono olo. Tuntuu, että koko ajan on jotain häikkää. Töissä olen kuitenkin ollut kun ei tämä mitään normaalia pahoinvointia ole (lue siis vatsatauti). En tiedä.. Katson nyt pääsiäiseen asti ja sitten alan selvittelemään tilannetta tarkemmin.

Ihminen kaipaa virkistäytymistä

Mieli ja keho kaipaa virkeyttä. Mutta jos haluaa virkistäytyä niin eikö seuran saisi kuitenkin valita itse.. No tässä tapauksessa ei.

Olen matkalla oittaalle virkistäytymispäivään. Tällä hetkellä haluaisin vaan olla konttorilla ja tehdä töitä. Tällä ja ensi viikolla kun työnteko jää muutenkin vähiin koulutusten vuoksi. Niin ja muutenkin. Mulla ei oo tarvetta virkistäytyä työkavereiden kanssa. Virkistyn paljon paremmin jossain muussa seurassa tai yksin..

En pidä tälläisistä päivistä, en yhtään.

Jalan jäljissä - Arjen Teologiaa

Kouluikäisenä kuulin ensimmäisen kerran tarinan jalan jäljistä. Tuo kertomys on siitä asti ollut minulle hyvin tärkeä ja se on antanut voimaa kaikkein vaikeimpina hetkinä.

Mies näki unta. Hän seisoi hiekkarannalla ja katseli edessään olevia jalan jälkiä, jotka kulkivat koko rannan mitan. Mies lähti seuraamaan jälkiä ja huomasi, että pitkän matkaa kulkivat kahdet askeleet vierekkäin. Välillä tuli kohtia, joissa näkyivät vain yhdet syvälle rantahiekkaan painautuneet askeleet ja välillä oli kohtia, joissa oli kahdet jäljet, mutta toiset syvemmällä kuin toiset, aivan kuin toista olisi tuettu, jotta hän pystyisi jatkamaan matkaa pystyssä pysyen. Miehen seuratessa jälkiä pudemmälle hän huomasi toisten jalan jälkien pienenevän ja hiljalleen muuttuvan pienen lapsen askeliksi. Hän huomasi hiekassa pienen lapsen askeleet, jotka olivat epävarmoja kuin ensiaskeleet. Mies kääntyi katsomaan tulosuuntaansa ja hymyili. Nämä jäljet olivat hänen. Elämä, jotahän oli kulkenut, oli painautunut rantahiekkaan.

Mies lähti seuraamaan askeliaan uudestaan. Hän katsoi tarkkaan ensiaskeliaan, jotka kulkivat aikuisen askelien välissä. Hänestä oli pidetty kiinni, ettei hän kaatuisi. Askeleet kasvoivat vähitellen isommiksi. Tuli kohtia, jolloin askeleet kulkivat kaukana toisistaan ja mies ymmärsi, että tuo aika oli hänen nuoruuttaan, jolloin hän oli halunnut olla jotain muuta kuin mitä hän oli ollut. Kun nuo kahdet jalan jäljet jälleen kohtasivat ja kulkivat liki toisiaan, oli mies tehnyt elämänsä suurimman päätöksen. Päätösen seurata Jumalan osoittamaa tietä. Mies saapui niiden askelten luo, joista hän saattoi päätellä jonkin auttaneen häntä eteenpäin silloin kun hän ei olisi muuten jaksanut jatkaa matkaa. Hän muisti sen ajan, jolloin elämä oli ollut vaikeaa ja täynnä vastoinkäymisiä. Sitten hän huomasi yhdet syvään painautuneet jäljet hiekassa. Mies näytti murheelliselta. Tuo aika oli ollut täynnä surua. Mies päätti puhua Jumalalle. "Sinähän lupasit olla aina kanssani, mutta kuitenkin sinä hylkäsit minut silloin kun minä olisin kaikkein eniten tarvinnut sinun apuasi." Jumala vastasi hänelle: " En minä sinua hylännyt. Kun et olisi muuten päässyt eteenpäin, minä kannoin sinua."

Usein silloin kun minulla on ollut vaikeaa, olen muistellut tuota tarinaa. Se on antanut minulle voimaa jatkaa eteenpäin ja samalla muistuttanut minua siitä, että kuinka pahalta minusta ikinä tuntuukaan, voin luottaa siihen, etten ole yksin. On hienoa saada luittaa siihen, että rinnallani kulkee koko ajan joku, joka pitää minusta huolen. Psalmissa 91 jakeissa 11 ja 12 sanotaan samaa kuin tuossa jalan jäljistä kertovassa tarinassa. "Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen." Minä en ole koskaan yksin vaan minusta pidetään huolta.

Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Hän antoi ainoan poikansa, jotta meidän olisi helpompi löytää tie hänen luokseen. Hän on antanut enkeleilleen käskyn kulkea meidän kanssamme, jotta me olisimme turvassa. Me emme ole yksin, sillä:
Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, jottei yksikään, joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.

Tarvitsemmeko todella muita jälkiä vakuuttamaan meidät Jumalan suuresta rakkaudesta meitä kohtaan?

Toisenlainen, samanlainen - Arjen teologiaa

Luinpa eräästä kirjasta opinnäytetyötäni tehdessä, kuinka pappi kertoi omasta kokemuksestaan rippileirillä. He olivat opetustuokiossa puhuneet Jumalasta ja siitä millainen Jumala on.

Opetustuokion aikana tämä pappi esitti nuorilleen kysymyksen, että jos he potkisivat palloa pihalla ja pallo osuisikin ikkunaan rikkoen sen pieniksi siruiksi, miten isä siihen suhtautuisi. Eräs ryhmän nuorista tiesi kertoa, että isä suuttuisi ja olisi vihainen. Niinpä pappi pyysi erästä poikaa esittämään pienessä näytelmässä isää ja he kävivät tilannetta läpi.

Näytelmän jälkeen pappi kysyi nuorilta, että jos rikkoisimme ikkunan vahingossa, suuttuisiko Jumala meille. Nuoret olivat yhtä mieltä siitä, että Jumala ei suuttuisi, koska ymmärtäisi sen olleen vahinko. Tämän jälkeen pappi kysyi nuorilta voisiko isä suhtautua vahingossa rikki menneeseen ikkunaan jollain toisella tapaa kuin suuttumalla. Eräs riparilainen totesi, että kyllä isä ymmärtäisi. Yksi tyttö nousi paikaltaan ylös ja meni papin luokse. Hän laski kätensä papin olkapäälle ja katsoi suoraan silmiin sanoen ei hätää, kyllä isä korjaa sirpaleetkin. Pappi katsoi nuorta hämmästyneenä ja liikuttuneena. Kyllä he ymmärsivät, ymmärsivät paljon enemmän kuin harva ihminen tietääkään.

Joka kerta kun mietin tuon papin kertomusta, minulla menee kylmät väreet selkää pitkin. Kyseessä ei ollut perinteinen rippikoulu, vaan kehitysvammaisten rippikoulu. Joukko toisenlaisia nuoria, joiden ymmärrys toista ihmistä kohtaan on suurempi kuin kenelläkään muulla. Tuo papin kertomus saa minut muistamaan sen, kuinka vajaavainen olenkaan, vaikka olen terve. Tuo kertomus rippikoulun opetustuokiosta saa minut ymmärtämään, sen kuinka suuria oivalluksia nuo nuoret olivat tehneet lyhyen opetustuokion aikana.

Isä korjaa sirpaleetkin. Niin. Kyllä korjaa, eikä korjaa vain niitä sirpaleita pois sieltä lattialta vaan korjaa ihmisessä olevia sirpaleita. Niitä, joiden takia meillä on paha olla. Jumala on armollinen ja rakastava Taivaan Isä, jonka lähellä meillä on hyvä olla.

Megamaisia haaveiluja

Ensi kesänä olisi kaksi megaluokan tapahtumaa kätköily rintamalla. Molemmat olisi omalla tavallaan kohtuu matkan päässä. Nyt pitäisi vain miettiä, että olisiko mahdollista osallistua edes toiseen vai antaako aikataulut ja talous periksi vaikka molempiin osallistumisen. Mega-eventit on siitä hauskoja tapahtumia, että ne keräävät ympäri maailmaa samanhenkisiä ihmisiä yhteen ympäri maailmaa.

Tänä vuonna on Lapissa Mega ja toisena vaihtoehtona olisi Riikassa Mega. Omalla tavallaan tuo Riikan Mega kiehtoo ehkä enemmän, koska saisi uuden maan bongattua kartalle, mutta kotimaan reissut ovat tietyllä tavalla helpompia ja turvallisempia.

Täytynee miettiä ja pohtia, kumpi olisi meidän kannalta parempi ajankohta ja mitä kaikkea haluammekaan ensi kesänä tehdä.

Parisuhdetta vai pari suhdetta

Olen viime aikoina pohtinut paljon parisuhdetta ja sen merkitystä ainakin omassa elämässäni. Samalla olen tietyllä tapaa verrannut sinkkujen tapaa elää vapaammin kuin mitä parisuhteessa elävien on mahdollista elää. Ei huolta, minulla ei ole aikomustakaan muuttaa parisuhdettani pariin suhteen vain rajattoman vapauden tähden. Eikä kyllä muutenkaan.

Parisuhde on jotain, mistä useimmat ylpeilevät. Samalla parisuhteessa olevat tietyllä tapaa painostavat ystäviään parisuhteeseen ja moralisoivat heidän tapaansa elää vapaammin. "Olisi kiva tehdä asioita ystäväperheinä" -ajatusmalliin törmää yllättävän usein. Toisinaan syyllistyn tähän itsekin. Usein parisuhteessa olevalla unohtuukin se, että hyvän ystävän kanssa voi tehdä asioita, joihin oma puoliso on mahdollista ottaa mukaan, vaikka ystävällä ei puolisoa olisikaan.

Parisuhde luo usein turvaa monessakin mielessä. Kaikki eivät kuitenkaan halua sitä. Sinkuille, joka haluaa pärjätä omillaan ja tulee oikeasti omillaan toimeen, voi pari suhdetta olla ihan riittävästi. Ehkä hän ei halua tehdä siinä elämän vaiheessa isoja kompromisseja, jotka vaikuttavat omaan elämään liikaa tai hän haluaa olla täysin varma ennen kuin vakiintuu toisen ihmisen kanssa. "Oman elämänsä herra" -ajatusta noudattaen sinkku voi tehdä spontaaneja elämän valintoja huomattavasti nopeammin kuin parisuhteessa oleva.

Parisuhteessa elävä ottaa yleensä alitajuntaisesti koko ajan huomioon kumppaninsa. Työn perässä ei ole niin helppo liikkua tai harrastukset halutaan sovittaa siten, että jää myös yhteistä aikaa. Parisuhteessa, samassa taloudessa asuva ihminen on kuitenkin tietyllä tapaa vastuussa myös toisesta. Toisen tukena seistään arjen asioissa ja vaikeuksissa. Asiat ja elämisen kustannukset voidaan jakaa. Sinkku yrittää kaikessa pärjätä omillaan ja yksin.

Niin, että onko parisuhde loppupelissä parempi vaihtoehto kuin pari suhdetta? Molemmissa on kuitenkin omat hyvät puolensa.

Äänettömyyden ilo

Ihmettelen suuresti, miksi en osaa sairastaa. Miksi en osaa jäädä kotiin, vaikka lähiesimiehen mukaan meillä voi sairastaa hyvällä omalla tunnolla. Ehkä kyse on periksiantamattomuudesta tai siitä ettei luonne vaan anna periksi. Tai ehkä kyse on siitä, että jos minä en raahaudu töihin niin ei kukaan muu tee minun töitäni. Ne odottavat sitten moninkertaisena toimistossa.

Tänään kyllä huomattavasti parempi olo kuin eilen. Huomenna ajattelin jäädä kotiin sairastamaan. Toki sitä pitää itsensä saada kuntoon. Töissä sanoivat että olisi kotiin pitänyt lähteä. En voinut. Vielä on yksi tärkeä palaveri jäljellä, jonka haluan kunnialla hoitaa pois järjestyksestä.

Oli äänettömästä työpäivästä iloakin. Seuraava lukuvuosi on nyt toiminnallisesti suunniteltu samoin ensi syksyn aamunavaukset sain sijoitettua kohdilleen. Vähemmän töitä jossain määrin ja helpompi suunnitella ensi vuoden budjettia kun on jotain pohjaa, mihin suunnitella.

Ehkä olen hullu, kun kipeänä teen töitä, mutta minkäs sille mahtaa. Hommat täytyy vain saada tehtyä pois alta. Kotiin en jää ellei ole aivan pakko.

Ääni

Ääni on sitten kummallinen juttu. Sitä osaa kaivata vasta sitten kun se lähtee. Kuiskaamalla pystyy jonkun verran puhetta tuottamaan. Kevät siis tulee ja ilmat lämpenevät ennen seuraavia pakkasia.

Toisaalta on mukava olla hiljaa. On helpompi kuunnella muita, kun säästää omaa ääntään, jotta voi sanoa ne tärkeät asiat. Toki tämä äänen puuttuminen vaikeuttaa hieman tuota työn tekoa. Eihän tässä äänen puuttumisessa mitään vikaa ole, mutta samaan aikaan lihakset huutaa hoosiannaa kilpaa pään kanssa ja lääkkeillä ollaan pystyssä. Lähdin töihinkin, vaikka periaatteessa olisin voinut jäädä kotiin sairastamaan, kun kuume ei nouse.

Joku voisi sanoa, että olen hullu. Turhaan en halua pois töistä olla. Eikä nyt ole aikaa sairastaa.

Raadollinen maailma

Aamulla junaan noustessani lueskelin päivän metrolehteä. Tavalliseen tapaani siirryin suoraan tehhkstiviestipalstalle. Sitä lukiessa kun tietää, mitkä asiat ovat keskusteluissa pinnalla. Ensimmäisenä silmiini osui viesti, jonka oli kirjoittanut nimimerkki vihainen.

"Minua ihmetyttää tämä kiusaamiskeskustelu, missä keskitytään vain kiusattujen ongelmiin. Onko jonkun mielestä toisia kiusaava lapsi, saatika aikuinen todella henkisesti terve tai normaali. Eikö terveen lapsen tulisi osata leikkiä ja aikuisen osata toimia sosiaalisesti ihmissuhteissa. Jos on toisin, minun psykologian opintoni ovat menneet täysin metsään. Olisi kannattanut opetella tappelemaan."

Lapset osaavat olla toisilleen todella julmia. Jos poikkeaa yhtään muista tai yrittää rohkeasti olla oma itsensä, saa etenkin lapsi kuulla siitä ikätovereiltaan. Kaikkien pitäisi kasvaa samassa muotissa ja olla samannäköisiä, jotta ulkonäöstä ei kiusattaisi. Mutta tuskin sekään auttaisi. Sitten keksittäisiin vain uusi kiusaamisen aihe.

Kiusaaminen on kumma juttu. Monet koulut ovat mukana KIVA -kouluhankkeessa. Hankehan on kiusaamisen vastainen hanke, mutta todellisuudessa se on opettajille vain syy sulkea silmät kiusaamuselta. "Ei meillä tapahdu kiusaamista, meillä on tämä KIVA -kouluhanke." KIVA -koulu ei poista kiusaamista, vaan se on opettajille menetelmä, jonka avulla kiusaaminen voidaan saada oikeasti kuriin. Mutta jos vaan tuudittaudutaan siihen ajatukseen, että kyseinen hanke poistaa kaikki ongelmat, ollaan pahasti hakoteilla.

Tässä taannoin syksyllä Keski-Uusimaa lehdessä eräs vanhempi kritisoi kotikaupunginsa toimintatapoja ja sitä, ettei koululuokassa terrorisoivaa oppilasta, joka kiusaa muita saada kuriin. Tämän kiusaajan uhri joutui siirtymään toiseen kouluun. Vastaavia tarinoita kuulee liian usein.

Tämä lapset, jotka ovat kiusaajia, tuhoavat omalla toiminnallaan paljon. He tuhoavat uhriensa itseluottamuksen ja rohkeuden. Ja lapsi, joka tulee itkien koulusta kotiin ei pysty ymmärtämään, että miksi juuri hän ja mitä vikaa hänessä on, että hän saa sellaisen kohtalon. Eihän hän voi sitä, ymmärtää, kun ei sitä voi ymmärtää kukaan muukaan. Nämä koululuokan kiusaajat saavat jatkaa touhujaan KIVA -kouluhankkeen ansiosta. "Ei meidän koulussa kiusata, kun meillä on tämä KIVA -kouluhanke." Nämä kiusaajaoppilaat ovat niitä tulevaisuuden aikuisia, joilta puuttuvat sosiaaliset taidot. He etsivät aina itselleen uusia uhreja, joita he voisivat alentaa.

Onko kiusaaminen siis ihan oikeasti kiusatun syy? Ja miksi ihmeessä koulu saa sulkea silmät asialta? Kenessä on vika? Kehtaampa väittää, että vika on aika pitkälle kotona. Jos vanhemmat eivät pysty näkemään sen oman Ville-Maijan todellisia kasvoja niin vanhemmat ovat vastuussa kasvattamasta hirviöstään ja hänen aikaansaannoksistaan.
Niin hyvässä kuin pahassakin.

Kuumeilua

Ei siis sairastelua vaan vauvakuumeilua. Ja jos olisikin pelkkä vauvakuume, mutta kun kuumeilen myös niiden häiden vuoksi ja tietysti asuntokuume on myös päällä. Jostain syystä olen koko aamun pyörinyt vauvasivuilla ja tuo ensikehto on aivan mahtava. Toisaalta haluaisin omalle lapselleni riippukehdon. Sellaisen kun saisi helposti tehtyä itse. Jos nyt kuitenkin ensin alta pois nuo häät ja itten vasta lapsi. Ihan vielä en haluaisi töistä jäädä mammavapaille. 

Eilen kävin jälleen hypistelemässä hääpukuani. Kerroin äidilleni, mitä muutoksia ajattelin pukuun tehdä, jotta sitä olisi helpompi käyttää. Samalla tajusin, että kyllä kirkon ja juhlapaikan varaamisen kanssa alkaa pikkuhiljaa olla kiire. Toki tässä on puolisentoista vuotta aikaa, mutta se on loppupelissä yllättävän lyhyt aika.  Etenkin jos haluaa juhlatilaksi jonkun tietyn paikan. 

Olenkin viime aikoina katsellut ahkeraan kirkkoja. Minulla on kun on periaate, etten halua samassa kirkossa naimisiin kuin omat vanhempani tai sisareni. Tämä luo tiettyä haastetta kirkon etsintään. Lisäksi se, ettei meillä ole minun työni kannalta mahdollisuutta mennä naimisiin ennen kuin vasta elokuussa. Tai kai se olisi järjestettettövissä, mutta elokuu on ihan eri kuin kesän alku tai loppukevät. En siis halua samaa kuukauttakaan kuin mitä on vanhemmillani tai sisarillani. Joku voisi pitää minua jo hankalana ihmisenä.

Kirkot, joita olen katsellut viime aikoina osuvat aika laajalle alueelle. Haluan kirkon olevan vanha ja sopivan kokoinen intiimiin tunnelmaan. (Ei mitään uutta, laatikkokirkkoa kiitos.) Tällä kriteerillä löytyi muutama loistava ehdokas. Sipoon vanha kirkko on yksi ehdottomia suosikkejani Vantaan Pyhän Laurin kirkon ohella. Helsingin puolelta löytyi kuitenkin kolme upeaa kirkkoa: Vanha Kirkko, Tuomiokirkko ja Suomenlinnan Kirkko. Tuomiokirkko tippui tosin heti kättelyssä pois, kun ystäväpariskunta meni siellä naimisiin. 

Juhlapaikka on tosin vaikeampi homma.. Juhlapaikan pitäisi olla hyvän etäisyyden päässä kirkosta. Sipoon vanha kirkko ei tuottaisi tämän suhteen ongelmia, koska Pohjolanhovi, joka on Järvenpäässä on lähellä ja suhteellisen kohtuu hintainen. Myös Keravan seurakunnan seurakuntasali voisi olla otollinen paikka tässä yhteydessä. Suomenlinnasta puolestaan löytyi kaksi mahtavaa juhlatilaa, joissa tosin on korkeat vuokrahinnat ja ne on aika täynnä jo tällä hetkellä. Vanhan kirkon lähellä on yksi mahtava juhlapaikka, mutta siinäkin on korkea pyyntihinta. Katsotaan siis mihin päädytään. Kunhan saisi nyt istutettua tuon miehen alas ja jos saisi sen lisäksi tartuttua härkää sarvista ja saataisiin jonkinlainen päätös siitä, miten tähä hommaa lähdettäisiin nyt hoitamaan. 

Maailman parannusta

Eilen kävin istumassa töiden jälkeen ystäväpariskunnan luona kahvilla. Kyllähän siinä tovi vierähti useamman vuoden kuulumisia vaihtaessa ja samalla maailmaa parantaen.

Jälleen huomasin sen, että vaikka olen näiden ystävien kanssa hyvin erilainen, oikeastaan lähes toisesta puusta veistetty, jaamme hyvin samankaltaisen ajatusmaailman. Koin omaavani sosiaalisen elämän edes sen pienen hetken ajan.

Toisinaan vuosien tauko näkemiselle tekee hyvää. Yhteisille muistoille pystyi nauramaan ja hiemaa hilpeyttä herätti se muisto, jossa olen täysin tosissani ilmoittanut rupeavani nunnaksi. Tai hieman vakavammin keskusteltu muistosta, jossa olen ilmoittanut, etten halua omia lapsia vaan adoptoitun.

Nyt kun mietin tuota aikaa, huomaan tietyllä tavalla kaipaavani sitä määrätietoista ja sanavalmista nuorta, joka silloin olin. Maailmaa voi parantaa askel kerrallaan, mutta siihen ei yksi ihminen riitä.

Hyvässä seurassa maailman parantaminen on parasta. Ystävät ymmärtävät puolittaisia lauseita ja osan siitäkin, mitä ei ääneen sanota. Vaikka nykyään haluaisinkin diologisen lapsen, ei kuitenkaan ajatus adoptiosta ole pois suljettu. Kumpi vain, niin rakkautta riittää ihan yhtä paljon.



Lähetetty Windows Phonesta

Töitä ja juhlintaa

Tai no oikeastaan sitä voisi sanoa, että tällä hetkellä työt ovat juhlintaa. Työpaikkani viettää tällä viikolla 60-vuotis syntymäpäiviä ja tapahtumaa on joka lähtöön.

Oma työalani järjesti näyttelyn menneistä ajoista ja yhtenä osana tuota näyttelyä on nukketeatteri esitys ja minä joka vihaan näyttelemistä, löysin itseni leikkimässä estraadilla nukella. Toki viikko on ollut antoisa ja jotenkin yhteisöllinen, mutta kyllä juhlinta on rankkaa.

Jostain syystä tuntuu, että työpäivät venyvät ja jossain vaiheessa huomaa tehneensä lähes ympäri pyöreän päivän. Kyllä sitä huomaa huokaavansa, että jos muutaman tunnin saisi vuorokauteen lisää niin ehtisi hetken ehkä hengähtää. Ehtisi ainakin nukkumaan kunnolla, jos ei muuta.

Juhlaviikko venyy. Näiden juhlien myötä on tälläinen kevyt seitsemän päivän työviikko. Vielä olisi muutama päivä jäljellä tästä putkesta. Vapaatkin pitäisi toki siirtää johonkin, mutta juhlien takia on moni muu työasia saanut odottaa, joten katsotaan sitä hengähtämistä myöhemmin.

Voiko tähän muuta todeta kuin eläköön työajaton työaika ja sen tuomat velvoitteet?

Lähetetty Windows Phonesta

Haaste

Haastehan mulle tuli Sankarilta
Tässä ohjeet haasteeseen:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Muutama asia minusta:

1. Olen unelmatyöpaikassa. 
2. Nautin työni tekemisestä. 
3. Minulla on mahtava mies ja koira. 
4. MInulla ei ole lapsia. 
5. Haluaisin saada pian oan kodin.
6. Niin ja toisen auton..
7. Rakastan lukemista ja kirjoittamista sekä ompelua.
8. Olen haasteissa tosi huono.
9. Haaveilen häistä ja perheen lisäyksestä.
10. Minulla on hyviä ja luotettavia ystäviä useampia. 
11. Pidän laulamisesta ja osaan laulaa.. 

Vastaukseni haastajan kysymyksiin: 

1. Mitä teet ensimmäisenä aamulla?
    Tapani mukaan nousen ensimmäiseksi ylös. 
2. Entäpä viimeisenä illalla?
    Kuiskaan miehelle rakastavani sitä.3. Kuvaile itseäsi yhdellä sanalla
    Persoonallinen
4. Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa jättipotin?
    Ostaisin sen asunnon ja auton.
5. Jos saisit muuttaa yhden asian menneisyydestäsi, mikä se olisi?
    Paljon varmasti muutettavaa löytyisi, mutta en halua muuttaa mitään. Jos muutan jotain niin olenko silloin   
    enää minä?
6. Mikä on parasta elämässäsi?
    Rakastava mies
7. Miksi aloitit blogin kirjoittamisen?
    Halusin saada Teoriaa Miehestä -sarjan "maailmalle".
8. Onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
    niin ja kumpi oli ensin muna vai kana? Kaipa se on puoliksi tyhjä. 
9. 1+1=?, miksi?
    Toivottavasti muutaman vuoden päästä kolme, mutta kyllä se taitaa kaikkien lasku oppin mukaan olla 
    kuitenkin 2,. 
10. Missä olisit juuri nyt, jos voisit olla missä vain?
     Vielä sängyssä nukkumassa. Aamun ei vaan oo mun juttu, 
11. Asia, jonka haluat vielä tehdä tai saavuttaa?
    Erkan tutkinto.

11 kysymystä seuraavalle:

1. Mistä sinä unelmoit?
2. Mitä sinä haluat elämältäsi?
3. Sinulle kaikkein merkityksellisintä?
4. Pakkomielle?
5. Paha tapa?
6. Kolme luonteen piirrettä?
7. Ärsyttävin asia, jonka tiedät?
8. 1+1+1=? ja miksi?
9. Mitä inhoa?
10. Jos olisit villasukka, niin millainen villasukka olisit?
11. Mitä mielestäsi jäi vielä kertomatta?

Haastan seuraavat blogit:

jennuuksienjennuus

kahvia ja unelmia

Parisuhdepalapeli
Sarcastic Sundays

Noh tähän hätään en sa kasaan kuin nämä neljä, mutta haastellaan jälkikäteen ja vapaaehtoiseksikin saa ilmoittautua. :)

Hiljaisuus - Arjen teologiaa

Viime aikoina olen joutunut pysähtymään ja oikeasti miettimään hiljaisuutta ja sen merkitystä. Jos en tekisi niin paljoa töitä, olisiko minulla aikaa istua alas omien ajatuksieni kanssa. Mutta se päivän hiljainen hetki tuntuu olevan vaikea järjestää, vaikka se tavallaan kuuluukin työhön.

Mietin, että hiljaisuus on monelle vaikeaa. On vaikeaa unohtaa edes hetkeksi päivän kiireet ja antaa aikaa itselleen. Monelle hiljaisuus on pelottavaa. Kaikki eivät halua kohdata omia ajatuksiaan ja siksi täyttävät kalenterinsa aamusta iltaan.

Hiljaisuudessa on jotain, mikä aiheuttaa levottomuutta ja pelkoa. Ehkä taustalla on pohjimmiltaan kysymys siitä, ettei ihminen tiedä miten hiljentyä. Olemme vieraantuneet hiljaisuudesta, kun normaali arki on niin hektistä. Pakostakin sitä ajattelee, että jos osaisimme hiljentyä edes kymmeneksi minuutiksi miettimään, ettei aina tarvitse olla mietittävää, auttaisiko se meitä jaksamaan arjessamme paremmin. Osaisimmeko me rauhoittaa elämäämme niin, että kalenteriin jäisi aikaa itsellemme ja hiljentymiselle?

Itse kaipaan hiljaisuutta. En halua toista kertaa polttaa itseänä loppuun. Ajattelinkin, että kun seuraava paastonaika koittaa, annan aikaa itselleni hiljaisuudessa. Yritän siis seuraavan paaston aikana paastota kiireestä ja stressistä.

Nuori 2013

Viime viikolla oli valtakunnalliset nuorisotyön neuvottelupäivät Jyväskylässä. Paikalla oli järjestön, kaupungin ja seurakunnan nuorisotyötä tekeviä ammattilaisia. Kaikkein parasta noissa päivissä oli kuitenkin se, että tapasi tuttuja ihmisiä, joita hämmästyksekseni oli todella paljon.  Toki tutustuin myös uusiin ihmisiin, kuten seppoihin.

Neukkareilla oli monia kanavia, joista joutui valitsemaan itselle mielenkiintoisimmat. Street teamissä touhunneena, päädyin myös kuuntelemaan Yad:n street team luentoa. Vaikka kanavalla ei varsinaisesti ollut minulle uutta annettavaa, oli luento mielenkiintoinen.

Street teamin Janne kertoi hyvin selkeästi mistä koko touhusta on kyse. Kyseessähän on siis työmuoto, jossa painopisteenä on nuorilta nuorille tapahtuva työ ja se, että nuorten mielipiteet huumeista painaa nuorille enemmän kuin aikuisen mielipiteet. Kaveripiirissä jaetaan niin paljon. Paljon enemmän kuin aikuiset ajattelevatkaan.

Street teamissä on kolmenlaisia tekijöitä: nuoret, jotka haluaa jakaa omaa mielipidettään; nuorisotyön ammattilaiset ja -opiskelijat sekä ne entiset käyttäjät, jotka tietää mikä maailma on aidan toisella puolella. Jokaisen työpanos on kuitenkin tärkeä.

Nuori, joka toimii vapaaehtoisena street teamissä, saa keinoja kertoa siitä, ettei huumeet kannata. Samalla hän saa tekemistä ja pientä puuhaa. Se kasvattaa nuoren tietoutta huumeista ja niiden haitoista. Nuori saa myös jotain kättä pidempää, omien mielipiteiden tueksi. Nuorisotyöntekijä puolestaan saa valistusmateriaalia, jonka avulla voi keskustella nuorten kanssa noista asioista. Niiden avulla saadaan paljon aikaiseksi ja nuorten omille ajatuksillekin on tilaa. Entiset käyttäjät pystyvät materiaalin avulla painottamaan omaa tarinaansa.

Jokaiselle jotain toimii hyvin street teamin kohdalla.

Arjen enkelit - Arjen teologiaa

Marraskuussa kun aloitin tämän hetkisen työni, sain kuulla muutamasta ihmisestä, joille heidän asiakkaansa ovat tärkeitä. He pyrkivät kohtaamaan, jokaisen asiakkaan siinä hetkessä ja niillä eväillä, joita heillä on käytössä.

Ensimmäinen tosikertomys oli invataksin kuljettajasta. Hän kertoi, kuinka tarvittaessa auttaa asiakasta pukeutumaan ja saataa hänet tarvittaessa myös sisään kauppaan tai apteekkiin tai asiakas onkaan menossa. Tämä taksikuski kertoi, että hän saattaa asiakkailleen olla ainut keskustelukumppani päivän aikana. Hän koki työssään tarvitsevansa suuria korvia ja pientä suuta.

Toisena tositarinana oli kampaaja. Hän kertoi, että asiakkaat saattavat aikansa aikana nostaa esiin vaiekitakin asioita ja eikä tämä kampaaja aina osaa heille mitään vastata. Hän koki tärkeänä, että hän vain on siinä tilanteessa ja kuuntelee. Hänen mukaansa on parempi, mitä pienemmän suun omistaa, jotta korvilla olisi helpompi kuulla. Pelkällä läsnä ololla on jo suuri vaikutus.

Kummallakin, niin taksikuskilla kuin kampaajallakin, on jotain yhteistä. Molemmilla on suuri sydän ja halu kohdata ihmisiä heidän arjessaan. Molemmat nostivat esille yksinäisyyden ja sen vaikutuksen elämään. Kummankin mielestä ihminen tarvitsee sitä, että voi jakaa asioita ja että he tulisivat kuulluksi.

Mielestäni tuo taksikuski ja kampaaja eivät ole vain arjen enkeleitä, he ovat silmissäni niitä arjen sanjareita, joiden ääni toisen ihmisen välittämisestä hukkuu helposti suurkaupunngin meteliin. He ovat niitä ihmisiä, joiden teolla on suuri merkitys muille.